Meidy on olemas
-Karjalazet nuoret Suomes

Meidy on olemas- projektini alkoi halusta tehdä henkilökuvia karjalaisista nuorista. Homma paisui valokuvauksesta tarinoiden kirjoittamiseen. Tekstit käänsi livvinkarjalaksi Aleksi Ruuskanen karjalankielen elvytyshankkeen tuella ja lopulta Karjalan sivistysseura kustansi kirjan painoon asti.
Meidy on olemas -kirjan kustannustoimitus Tuukka Tuomasjukka, kielentarkastajana Natalia Giloeva, taitto Maarit Vuoritie ja minä.

Molemmat kielet on sivuilla vierekkäin, joten kirjan avulla voi myös opetella karjalankieltä, koska kirjasta on tehty myös äänikirja karjalaksi. Painettua kirjaa voi ostaa minulta 20e + postikulut hintaan.

Taustaa:
Karjalaisuus tarkoittaa nuorille vakavasti uhanalaisen kielen ja kulttuuri-identiteetin ylläpitämistä ja uudelleen luomista. Tämän projektin tavoitteena oli tuoda kasvot ja ääni karjalaisuudelle erillisenä suomalaisuudesta sekä torjua sukupolvia kestänyttä assimilaatiota ja siitä johtuvaa tietämättömyyttä karjalaisuudesta. Tällä tavalla he luovat uutta yhteisöä, joka vahvistaa juuriaan ja katsoo rohkeasti tulevaan.

Tarinansa kertoo 18 karjalaista nuorta ympäri Suomea. Tuntui, että osa karjalaisiksi identifioituvista nuorista kokee olevansa kuin kanavia, joista karjalaisuus vain puskee ulos. Karjalaisuus ei ole jotain mikä jäi evakkopoluille, karjalaisuus tapahtuu nyt.

Karjalaisten nuorten tarinat ovat usein surun verhoamia, vaikka iloa ja turvaakin niistä on. Monien tarina on silti vielä katkonainen ja reikäinen. Karjalan kielen ja kulttuurin heikko asema on monille kivulias asia, mutta tahtoa ja voimaa sen elvyttämiseen on paljon.

Karjalaisella kulttuurilla on vakava nähdyksi ja kuulluksi tulemisen trauma. Historian kirjoitus on näkökulmia. Se suodattuu aina ihmisten kautta. Haluan tässä projektissa antaa äänen karjalaisille nuorille. Nyt on heidän vuoronsa tulla nähdyksi ja kuulluksi.

——

Nuorien keskes karjalažus on tovessah varavonalazen kielen da kul'tuuruidentitietan eländiä da uvvekse luajindua.

Tarkoituksennu on ozuttua karjalažuon nägyö da iändy erize suomelažuos. Estiä sugupolvii jatkunuttu assimil'atsiedu da sendäh roinnuttu karjalažuoh liittyjän tiijon puutehtu. Se luadiu uuttu yhtehistyö, kudai lujendau omii juurii da rohkiennu kaččou tuliedu aigua.


Kiitos projektin tukemisesta/ Passibo, gu annat tugie projektale:
Itä-Suomen yliopisto, karjalan kielen elvytyshanke
Karjalan sivistysseura
Jokes - Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö
Patricia Seppälän säätiö
Finnfoto - Suomen Valokuvajärjestöt ry

Tuomo Kondie, (Kondien Fed'a), Tampere

“Piälimäine dielo kielen puolistamizes on, ku kielet ollah ristikanzanoigevukset.”

“Olen syntynyt perheeseen, joka on kotoisin eri puolilta Karjalaa. Karjalaisuus on ollut elämässäni aina läsnä. Kasvoin Joensuussa “maakuntakarjalaisten” keskellä, mutta evakkouden kautta tuleva karjalaisuus ja maakuntakarjalaisuus ovat erilaisia. En hahmottanut eroa lapsena, mutta aloin hahmottamaan sitä lukioiässä. Tässä vaiheessa elämää, kun tutkin identiteettiä, näen ne eri tavalla. 

Teini-iässä, kun oma identiteetti muutenkin muovautuu, sain tietää omasta suvusta asioita, joita en ollut aiemmin hahmottanut. Samalla törmäsin siihen, miten huonosti karjalaisia oli kohdeltu ja miten huonossa tilassa kieli on. On paljon niin sanotusti kätkettyä historiaa. Kun sellainen tulee herkässä iässä lähelle, aiheuttihan se melkoisen identiteettikriisin. 

Kun sain tietää että ukin äidinkieli oli karjala, mielenkiinto heräsi. Se oli uusi asia, sellainen  josta en ymmärtänyt, mitä se konkreettisesti tarkoittaa. 

Kävin 19-vuotiaana rajantakaisessa Karjalassa isän ja veljen kanssa. Se tuntui aika monenlaiselta. Oli hauskaa, mielenkiintoista ja jännää. Jollain tapaa ehkä tunteellistakin. Kokemus riippuu ehkä siitä, mistä tulee. Minä olen kuitenkin kasvanut Karjalan maantieteellisellä alueella Suomen puolella. Se ei ollut maantieteellisesti niin kaukana, kuin jos olisi tullut jostain kauempaa, esimerkiksi Turusta. 

Suru konkretisoituu monilla tasoilla. Karjalaiset ovat syrjitty vähemmistö Suomessa. Marginalisoituun ryhmään kuulumiseen liittyy paljon negatiivisia asioita, esimerkiksi se, ettei omaa kieltä voi käyttää. 

Teen paljon yhteiskunnallista työtä karjalaisten aseman parantamiseksi, mutta sitä asemaa ei oikeastaan ole. On tosi vaikea muuttaa asenteita ja vaikuttaa päättäjiin, koska poliitikot ja virkamiehet ovat haluttomia toimimaan. Asioiden edistämiseen joutuu käyttämään tosi paljon aikaa, ja siitä harvoin saa mitään palkkiota. On epäkiitollista, kun asiantuntijatyöstä saa niskansa lähinnä vihaa. 

Jotta tätä jaksaa tehdä, pitää olla utopistinen visio siitä, mitä kohti ollaan menossa,. Se on sellainen Suomi,  jossa ei tehtäisi minkäänlaista erottelua eri kotoperäisten kielien välillä. Nyt meillä on kansalliskielet, suomi ja ruotsi, joilla valtio toimii, ja sitten ovat nämä vähemmistökielet. Jaottelu on täysin tarpeeton, mutta se on ollut olemassa niin kauan, että ihmiset ovat alkaneet ajattelemaan sitä luonnollisena. Tuollainen jaoittelu on kuitenkin aina tietoisen kielipolitiikan tulosta. Suomen ja ruotsin kielen vahva asema johtuu siitä, että kun Suomen valtiorakenteita ja kansallista identiteettiä luotiin, suomen- ja ruotsinkieliset olivat ainoat poliittisesti tarpeeksi vahvat ryhmät ottamaan itselleen aseman ja painamaan samalla kaikkia muita alas.

Utopistisessa tilanteessa tällaisia rajantekoja ja tarpeetonta jaoittelua kansallis- ja vähemmistökielien välillä ei olisi. Sen sijaan meillä olisi esimerkiksi karjalankielinen, saamenkielinen ja romanikielinen varuskunta. Kaiken pitäisi olla mahdollista kotoperäisille kielille. Karjalaa voisi käyttää eduskunnassa, meillä olisi yliopistoilla karjalankielisiä laitoksia, karjalankielinen yliopistokin, ja missä tahansa koulussa voisi opiskella karjalaa. Jos oppilaista ei saataisi riittävän kokoisia ryhmiä opetusta varten, voisi ihmisiä yhdistää etäyhteyksillä. Yleltä tulisi karjalankielistä ohjelmaa, ja olisi paljon kirjallisuutta – olisi mahdollista esimerkiksi vain mennä kirjakauppaan, ja siellä olisi karjalankielinen kirjahylly.

Jos karjalan kieli häviää, häviää karjalaisuus sellaisenaan. Silloin koko maailma köyhtyy. Jos mikään inhimillinen pääoma on arvokasta, niin kielet ovat arvokkaita. Sitä voi ajatella niin kielen itseisarvon kuin myös tieteen kautta. Karjalan kieltä tutkimalla saa asioista sellaista tietoa, jota ei saa muualta. Jos kieliä kuolee, kapenee se pooli, josta voimme saada tietoa. Keskeisintä kielen puolustamisessa kuitenkin on se, että kielelliset oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Suuri joukko karjalaisia ihmisiä kärsii, jos kieli katoaa. 

Identiteetin muodostus on yhteisöllinen prosessi, ja mikä tahansa identiteetti muuttuu jatkuvasti. Siinä mielessä karjalainen identiteetti on samanlainen kuin suomalainen tai ruotsalainen identiteetti. Nekin muuttuvat. Mutta jotta identiteetin kehitystyötä voi tehdä yhdessä, se vaatii yhteisön. Tässä tapauksessa yhteisö on luotu omaehtoisesti nimenomaan nuorille: nuorten näkökulmasta ja nuorten kontekstissa. Se on vaatinut, että nuorten on pitänyt löytää toisensa, minkä internet on mahdollistanut. Yhteisön parissa tehdään nyt paljon identiteetin rakennustyötä, ehkä osittain tietoisesti, mutta myös orgaanisesti ja tiedostamatta.

Suomessahan on tällä hetkellä paljon karjalaisia yhdistyksiä. On suomalais-karjalaisia yhdistyksiä Karjalan liiton alla, mutta myös karjalais-karjalais yhdistyksiä. Käytännössä yhdistysten jäsenistä monet ovat hyvin iäkkäitä, ja yhdistyksillä on ollut vaikeuksia tehdä sukupolvenvaihdoksia. Joissain niitä on tehtykin, mutta ne on toteutettu silloinkin niin, että seitsemänkymppiset vaihtuvat neljä–viisikymppisiksi. Se jää vielä aika kauas. 

Nuorten karjalaisten yhteisö oli olemassa jo ennen kuin perustimme yhdistyksen. Me olemme kasvaneet todella nopeasti, ja alamme kohta olla suurimpia karjalaisjärjestöjä karjalankielisen karjalaisuuden puitteissa. Toimintaa on aika paljon: me järjestämme tapahtumia ja koulutuksia, mutta niiden oheen on alkanut syntyä myös paikallisryhmiä, jotka järjestävät toimintaa omaehtoisesti. Kaikkein aktiivisin paikallisryhmä on Joensuussa. Teemme myös poliittista vaikuttamistyötä ja  erilaista yhteistyötä. Meillä on nyt menossa kolmatta vuotta yhteistyöprojekti kveeninuorten ja meänkielisten nuorten kanssa. Meillä piti olla kolme leiriä kolmessa maassa, mutta kaksi näistä leireistä peruuntui koronan takia. Tänä vuonna he saapuivat meidän vieraiksemme Pohjois-Karjalaan.

Usein yhdistyksissä on tilanteita, jossa joukko kuusikymppisiä miettii, että tehdään jotain nuorille. Se toiminta ei kuitenkaan välttämättä ole sellaista, jota nuoret itse haluaisivat tehdä.Törmäsin tähän usein, kun aloin tekemään näitä hommia 16-vuotiaana ja tutustuin myös vanhemman polven karjalaisaktiiveihin. Siihen aikaan kaikki aina valittivat, että kun on niin hankala saada nuoria mukaan, ja nuoria ei kiinnosta. Minä ajattelin silloin, että onko teillä mitään, mikä voisi kiinnostaa nuoria, ja että miksiköhän niitä ei kiinnosta. Kun me sitten loimme nuorille yhteisön, saimme kahdessa vuodessa mukaan yhteensä 200 jäsentä. Kyse ei ollut siitä, että nuoria ei kiinnostaisi, vaan siitä, ettei ollut osattu tehdä nuoria kiinnostavia asioita.

On hyvä, että vanhukset jaksaa tehdä hommia karjalaseuroissa. Se on tosi arvokasta ja mielekästä. Heidän kanssaan on mukava tehdä asioita yhdessä, mutta nuorilla ei ole syytä liittyä yhdistyksen aktiiviseksi jäseneksi, jos yhdistyksen jatkuva toiminta on suunnattu vain vanhuksille.

Toivoisin, että tulevaisuudessa saataisiin järjestettyä tapahtumia, joissa olisi eri sukupolvien karjalaisia. Se olisi kaikille tosi mielekästä. Käytännössä kaiken sellaisen toiminnan esteenä on aina raha. Meillä ei koskaan ole puutetta hyvistä ideoista, vaan resursseista, joilla ne saataisiin toteutettua.”

Pessin Laura, Kaarina

“Karjalaine matriarhu, buabo, luadiu piätökset sidä myö,

kui net vaikutetah hänen bunukoin bunukkoih”

“Ukkini oli karjalainen, ja sukumme on Kaukolasta. Meillä on sukua on myös Luoteis-Laatokalla, Hiitolassa. Karjalaisuus on ollut elämässämme läsnä ukin taustan ja hänen elämänsä kautta. Hän oli hyvin innostunut karjalaisuudesta, teki paljon sukututkimusta, ja oli yhteydessä muihin karjalaisiin.

Ukki kuoli muutama vuosi sitten. Samaan aikaan minua alkoi kiinnostaa karjalaisuus todella voimakkaasti. Osittain se liittyi varmaankin hänen kuolemaansa, osittain ehkä johonkin muuhun. Minulla oli vahva kokemus siitä, että jos minä en jatka tätä, niin tätä ei jatka kukaan meidän suvussamme. Siskoni ja äitini leipovat, mutta syvempi karjalainen identiteetti ei ole perheessämme muuten niin vahvana. Koen, että tuo olo tuli jostain esivanhemmilta asti, että karjalaisuus on tärkeää ja sitä pitää jatkaa.

Ukki harrasti nuoruudessaan musiikkia ja on kannustanut siihen. Oma musikaalisuuteni tuntuu vahvasti tulevan karjalaisesta suvusta. Musiikki ikään kuin elää itsessä, se ei tule mistään nuoteista. Myös ukki on kertonut, miten hän on lasketellut musiikkia muistista improvisoiden. Hän myös kalasti paljon, ja ruoka oli tärkeä osa elämää ja asioiden jakamista. Se pätee myös omalla kohdalla, vaikka en kalastakaan. Olisi kuitenkin ihanaa, jos osaisin. 

Kasvatan paljon yrttejä. Minulle on tärkeää, että on omat rohdot. Se on tullut äidin kautta, joka on on kasvi-ihminen, biologi. Kävimme yhdessä villivihanneskurssilla jo silloin, kun olin teini-ikäinen. Kasvit kiinnostavat minua kaikilla eri tavoilla, erityisesti ruohovartiset. Puut ovat ikään kuin ihmisiä. Olen kasvien kanssa eri tavalla kun puiden kanssa. Se on lapsesta asti ollut niin. 

Unelmanani on päästä Vienan Karjalaan oppimaan tapoja, jotka ovat siellä elossa edelleen. 

Olen tietenkin lukenut ja kuullut yrttitavoista Suomessa asuvilta karjalaisilta, mutta minulla on iso kaipuu päästä sinne käymään ja olemaan kasvien ja ihmisten kanssa. Suunnittelin reissua muutama vuosi sitten, mutta sitten tuli korona ja sen jälkeen tämä nykyinen tilanne. Tällä hetkellä ei ihan niin paljon kutsu lähteä Venäjän puolelle.

Olen opiskellut karjalan kieltä, vaikka meidän karjalainen sukumme oli suomenkielinen. En puhu karjalaa kovin hyvin, mutta ymmärrän sitä. Karjalan kieli kiinnostaa, koska se on niin kaunis ja menee suoraan sydämeen. Se sisältää maailmankuvan. Haluaisin saada kielen kautta karjalaisen kosketuksen kasveihin, elämään ja maailmaan.

Jokin kutsuu minua siinä kielessä. Se on jännä. Koska sukumme lähihistoria on suomenkieliseltä alueelta, olen kokenut kriisejä siitä, että karjalan kieli kiinnostaa minua niin paljon. Olen pohtinut esimerkiksi sitä, onko siinä jotain väärä tai tyhmää. Mutta sen kielen kutsu on voimakas. Näin Instagramissa, että jotkut kirjoittavat karjalaksi, ja liityin Discord-serverille, jossa puhuttiin paljon karjalaisesta kulttuurista. Sitä kautta kuulin yhdistyksestä, ja liityin siihenkin. Se on ollut antoisaa. Karjalaisuuden ajatellaan olevan mennyttä elämää, jotain kuollutta, evakkoja ja sotaa ja niin edelleen. Mutta samalla se on myös nuoria, jotka kirjoittavat karjalaisuudesta someen, ja ihmisiä, jotka tekevät edelleen nykypäivänä käsitöitä ja musiikkia ja leipovat. Karjalaisuus on elävää. Se on minulle tosi olennaista.

Unelmoin siitä, että voisin tulevaisuudessa olla vanha mummo, joka välittää eteenpäin karjalaisia tapoja ja tietoa. Siihen kuuluisi käsitystä luonnosta ja vuodenkierrosta, ja myös kieltä, sanoja ja kaikkea, mitä olen itse saanut kokea ja mistä olen kiitollinen. Se on unelmani.

Tällä hetkellä karjalan kieli on vain sivuainemahdollisuus yliopistossa. Se ei ole mitään. En ole kieliaktivisti, mutta kaipaisin, että karjalaksi tehtäisiin esimerkiksi podcasteja ja lastenohjelmia. Ne olisivat pieniä asioita, joilla olisi suuri merkitys: karjalaisuus nähtäisiin suomalaisuuden rinnalla, erilaisena mutta tasavertaisena. Sitä kunnioitettaisiin ja sen arvo nähtäisiin. Se olisi eräänlainen tunnustus, että karjalaisuus saa olla olemassa, kun sille annetaan muukin arvo kun eksotisoiva menneisyysarvo.

Olisi parempi, jos ihmiset eläisivät enemmän perinteisen karjalaisen maailmankatsomuksen mukaan, joka on hyvin riippuvainen luonnosta. Karjalainen matriarkka, isoäiti, tekee päätökset sillä perusteella, miten ne vaikuttavat hänen lastenlastensa lapsenlapsiin. Se inspiroi minua, ja haluaisin, että osaisimme ajatella niin. Nyt emme osaa.  Toivoisin, että meillä olisi enemmän yhteyttä vanhoihin ihmisiin. ”

Marjuškan Papu, 17, Helsinki

“En ole tiennyt pienestä pitäen, että meidän perheellämme on karjalaisia juuria. Aloin kysellä niistä mummolta ehkä ala-asteen loppupuolella. Siihen asti minulle oli kerrottu että meillä on ollut venäläisiä suvussa. Mummo ei uskaltanut mainita, että me olemme karjalaisia. En muista tarkalleen, milloin siihen tuli muutos.

Karjalaisuutemme selvisi minulle, kun aloin kyselemään mummolta, mistä päin me olemme tulleet. Tuntui, että se on asia, jonka mummo on pakottanut itsensä unohtamaan. Samalla minulle kuitenkin välittyi, että se on tosi tärkeä asia. Ehkä ihmisten reaktiot etenkin hänen lapsuudessaan johtivat siihen, että mummo halusi suojella niin minua kun äitiänikin siltä, mitä oli joutunut itse kohtaamaan. Hänen piti esimerkiksi vaihtaa nimensä Mariasta Marja-Liisaksi, koska häntä kiusattiin koulussa. Kun aloin noin neljä vuotta sitten tutkimaan asiaa, totesin, että emme me ole suomalaisia tai venäläisiä olleet.

Olen huomannut itsekin eroavaisuuksia omassa käyttäytymisessäni verrattuna suomalaisiin. Kun viime kerralla kävin moikkaamassa mummoa, me puhuimme siitä, miten paljon suomalaisten kanssa keskustellessa tulee väärinkäsityksiä kulttuurierojen takia. Vaikka karjalan kieli ei ole enää siirtynyt seuraaville polville, tapa- ja keskustelukulttuuri on jäänyt. Suomalaiset saattavat oudoksua esimerkiksi sitä, miten päällekäyviä me olemme. 

Vahvin yhteys karjalaisuuteen on tullut minulle mummoni äitiltä Darjalta, joka oli kotoisin Vienan Karjalan puolelta Uhtualta ja Tunkualta. Olen tutkinut enemmän sitä puolta sukumme historiasta. Kun mummo on kertonut Vienan Karjalasta, se on ollut erityisesti tarinoita Darjasta. Olen kuullut paljon evakkovuosista, ajasta heti Suomeen saapumisen jälkeen sekä siitä, mitä kaikkea isomummo on tehnyt. 

Muistan esimerkiksi yhden tarinan, jonka mummo on kertonut Darjasta ja siitä, kun he asuivat vielä pikkukylällä Vienan Karjalassa ja kylällä oli talkoot. Darja oli kadonnut tyystin, ja häntä etsittiin koko kylän voimin. Darjaa ei löydetty mistään koko päivän aikana, kunnes hän illalla oli kivunnut alas talon katolta. Hän oli ollut siellä päiväunilla, jotka olivat vähän venähtäneet.

Darja osasi puhua suomea, mutta hänen poikansa Taisto puhui vain karjalaa. Välillä suomalaiset ihmettelivät Darjaa. Äiti on kertonut siitä, kun he olivat neuvolassa odottamassa vuoroa, ja Darja oli antanut äidille njuokkua eli hieronut neniä yhteen sen sijaan, että olisi halannut suomalaiseen tapaan. Ihmiset ihmettelivät Darjan touhuja, mutta Darja oli siitä jotenkin ylpeä. On totta kai ollut vaikeaa olla näkyvästi karjalainen, mutta Darja ei pyydellyt itseään anteeksi. Minäkin haluaisin oppia olemaan sillä tavalla.

Karjalaisuudesta on tullut minulle niin tärkeä asia, että osaan olla siitä ylpeä, vaikka paikoitellen onkin vaikeaa esimerkiksi puhua karjalaisuudesta. On haastavaa olla näkyvästi karjalainen. Ruuttia en oikein uskalla pitää, koska ihmisillä on melko negatiivisia reaktioita niihin. Vaikka me karjalaiset olemme olleet  täällä aina, suomalaiset kohtaavat karjalaisuuden niin kuin se olisi uusi asia. Ja kaikki uusi on totta kai pelottavaa. 

Koitan olla mahdollisimman positiivinen tulevaisuuden suhteen. Totta kai tällä hetkellä on olo,

että me saamme rahallista tukea niukasti ja Suomen valtio ei juuri tee mitään. On vaikeaa ajatella, että asiat voisivat mennä parempaan suuntaan. Siitä huolimatta pienien asioiden tekemisestä tulee hyvä olo. Olen esimerkiksi alkanut kaupittelemaan tekemiäni karjalaisia koruja netissä. Myyn niitä vain karjalaisille. Se on pieni asia, mutta pääsen sen kautta olemaan osana sitä, kun toiset karjalaiset ottavat kulttuuriaan takaisin. Se tuntuu tärkeältä. Mutta mitä tulee isompiin asioihin, kielilakiin tai muihin, on vaikea olla positiivisin mielin.

Nämä pienet asiat, joita yhteisö saa aikaan, muuttuvat ajan kanssa isommiksi. Karjalaisaktivismista on tulossa isompi asia, ja olen huomannut sen vaikutuksen myös arjessa. Kun pari vuotta sitten sanoin olevani karjalainen, minulle yleensä naurettiin päin naamaa ja

Ihmiset sanoivat, että siinä tapauksessa hekin ovat sitten joensuulaisia eivätkä suomalaisia, tai jotain sen tapaista. Se on alkanut vähentymään. Nyt valtamediassa puhutaan meistä ja tietoisuus lisääntyy. Ehkä olemme menossa ajan kanssa parempaan suuntaan, vaikka vielä ei tuntuisi siltä.

Olen opiskellut karjalan kieltä vain yhden kurssin. Se on niin kallista, ettei siihen näin opiskelijana ole varaa. Sen, mitä osaan kielestä, olen enimmäkseen oppinut yhteisön kautta.

Kielilaki olisi ensimmäinen, mikä pitäisi saada korjattua, että pääsisi esimerkiksi asioimaan karjalaksi. Olisi mahtavaa, jos mediassa olisi enemmän karjalankielistä sisältöä, esimerkiksi Ylellä. Myös historian kirjoja pitäisi uudistaa. Käyn juuri lukiossa kurssia Suomen historiasta, ja se on ihan järkyttävää kuunneltavaa. Etenkin sen suhteen, mitä tulee karjalaisuuteen, jota ei tiedosteta missään. On varmasti paljon muutakin parannettavaa, mutta nämä tulevat mieleen ensimmäisenä.

On mahtava tunne, kun pääsee tekemään koruja muille karjalaisille ja saa asiakkaalta viestiä, että tämä on täydellinen. Olisi mahtavaa jos voisin tehdä tästä uran. Karjalaisaktivismi kiinnostaa minua myös todella paljon. En kuitenkaan tiedä olisiko minulla voimavaroja siihen, kun esimerkiksi katsoo, millaista palautetta Häkin Maura saa. Se on todella tärkeää työtä.”

Mari Ikonen, (Vornain Maria), Rovaniemi

“Mie olen alunperin Ilomantsista, mutta olen viettänyt nuoruuden pitkälle Joensuussa ja nykyään Rovaniemellä.

Oikeastaan olen aina kasvanut karjalaisuuteen. Ilomantsi on edelleen karjalaiskylä. Olen pienestä asti tehnyt ruokaa mummin kanssa, ja vasta vanhemmalla iällä olen tajunnut tietyistä sanoista, etteivät ne ole suomea. Samalla karjalaisuuteen kasvamiseeni liittyy tietty uskonnollisuus. Ilomantsi on hyvin ortodoksinen paikka, ja vaikka itse en ole ortodoksi, se on silti ollut aina vahvasti läsnä arjessa.

Äidin äiti on Ilomantsista kotoisin, ja äidin puolen sukua on ilmeisesti molemmin puolin nykyistä rajaa. Isän puolelta me olemme Korpiselältä – Tolvajärveltä ja Ägläjärveltä – Suojärven vierestä

Mitä karjalaisuus on? Ehkä se on ainakin ruoanlaittoa, minkä yhdistän vahvasti mummiin, erilaisia piirakoita ja karjalanpaistia. Luonnossa elämisen suhde on myös tullut vahvasti, ja ollaan käyty vetämässä nuottaa.

‘Heräsin’ karjalaisuuteeni ehkä silloin, kun olin asunut hetken Rovaniemellä ja huomasin, että jokin asia puuttuu. Mietin, mitä tämä on, kunnes tajusin, etten enää elä karjalaisuuden keskellä, eikä se ole enää arkipäivää. Siitä johtuu se, että nämä ihmiset eivät aina ymmärrä, mitä sanon tai mitä nämä ruokani ovat. Aloin etsimään entistä vahvemmin omaa karjalaisuuttani ja tapaa olla karjalainen, ja aloin tehdä käsitöitä ja sukutukimusta.

Unelmoin siitä, että jokainen meistä karjalaisista nuorista voisi elää karjalaisena ja kasvaa tähän kulttuuriin, mutta myös siitä, että vanhemmatkin karjalaiset voisivat olla vapaammin ja ylpeästi sitä, mitä he ovat. Saisimme jokainen olla sitä, mitä olemme. Samalla unelmoin siitä, että jokaisella olisi varallisuudestaan huolimatta mahdollisuus opiskella karjalan kieltä. Kielen opiskelu ei ole nyt saavutettavissa kaikille.

Jos karjalan kieli ja kulttuuri häviävät, häviää myös iso osa suomalaisen kulttuurin historiaa sekä pala suomalaisuutta. Kielet ja kulttuurit elävät koko ajan vuorovaikutuksessa, ja monella suomalaisella on juuria, joista he eivät ole tietoisia. Karjalan kielen ja kulttuurin häviäminen tarkoittaisivat mielestäni myös sitä, että tämä valtio ei ole oikeasti niin oikeudenmukainen ja hyvä paikka elää, kuin sen väitetään olevan.

Karjalan kielen poliittinen tilanne on tällä hetkellä sellainen, jossa on kauniita sanoja, mutta ei toimia. Hallitusohjelmaan oli saatu valmisteltavaksi kielipoliittinen ohjelma,  ja se saatiin nyt vihdoin luettavaksi pitkän viivyttelyn jälkeen. Ohjelmassa oli hyviäkin asioita, kuten asiantuntijaelimen perustaminen valtioneuvoston alaisuuteen, mutta konkreettiset termit puuttuivat, ja niiden tilalla oli sellaisia ilmaisuja, kuten ‘selvitetään’. Näille toimille ei ole myöskään merkattu rahaa valtion eikä ministeriön budjettiin, ei oikeusministeriölle eikä opetus- ja kulttuuriministeriölle:lle. Nyt pitäisi tosi lyhyessä ajassa, kun kaikki ovat kesälomalla, saada tehtyä lobbaustyötä, jotta lisätalousarvioon saataisiin edes yksi konkreettinen asia. Ikinä ei voi tietää, millainen hallitus meillä on seuraavaksi, miten hyvin se ottaa haltuunsa tämän homman  ja kenellä on kulttuuri- tai oikeusministerin salkku.

Jos kielipoliittisen ohjelman toimet toteutettaisiin, pääsisimme eteenpäin. Pelkona kuitenkin on se, että niitä viivästytetään edelleen vuosi vuodelta, jolloin tilanne pahenee entisestään, eivätkä nuo suunnitellut toimet ole enää riittäviä. Toivoisin, että saisimme erillisen karjalan kielilain sen sijaan, että vain yritetään selvittää, onko perustuslain kohta vähemmistöjen kielellisistä ja kulttuurisista oikeuksista riittävä. Se ei ole, koska siellä ei mainita karjalaisia, ja se taas tarkoittaa sitä, että meillä ei ole pysyvää rahoitusta. Sen takia on täysin hallituksista kiinni, mitä sieltä tulee ja kenelle raha menee.

Karjalan kielen aseman parantamisella on kiire, koska asialle ei ole tehty mitään vuosiin. Me saamme poliitikolta kauniita sanoja ja muistelemme evakkoja, mutta nyt on aika näyttää että karjalaisuus on nykypäivää.”

Elena Rapa (Ravan Jelena), 22, Joensuu

“Kieli on sežo avain kul’tuurah tuttavundah da sen ellendämizeh.”

”Ukin perhe oli kotoisin Suojärveltä. He tulivat evakkoon, kun ukki oli noin 12-vuotias: ensin Valtimolle, ja myöhemmin Lieksaan. 

Ukki osasi karjalaa, mutta ei tahtonut puhua sitä enää Suomessa, todennäköisesti syrjimisen takia. Muistan, että karjalan kieli kuitenkin kuului ukin puheessa vahvasti. Hänen puheessaan oli sellainen oma sävel, jota muilla ei ollut. Ukilta periytyi isälleni vain muutamia karjalaisia sanoja, joten kieli ei siirtynyt myöskään minulle.

Olen oikeastaan aina tiennyt jollakin tasolla karjalaisuudestani, mutta vasta myöhemmin olen alkanut tutustua paremmin omiin juuriini ja identiteettiini ja pohtia sitä, kuka minä olen. Nyt tuntuu, kuin olisi löytynyt puuttuva palanen. Että minussa on muutakin kuin suomalainen identiteetti. Taustalla on jotain, joka alkaa löytyä, ja se on ihana juttu. Se on myös voimavara. Koska etsiskely- ja tutustumisprosessi on vielä kesken, minulla on vielä paljon tiedonjanoa. 

Karjalainen kulttuuri on minulle vielä vähän vieras, koska se on kitkeytynyt niin hyvin sukupolvelta toiselle tullessa, mutta esimerkiksi karjalanpiirakat ja karjalanpaisti ovat lähellä sydäntä. Ne ovat kulkeneet aina mukana. Pitäisi pyytää vanhempia opettamaan niiden tekemistä. Ruokaperinteet ovat minulle tutuin pala karjalaisesta kulttuurista, ja haluan pitää yllä ainakin niitä .

Minusta tulee kääntäjä. Toivon, että voisin olla osana karjalan kielen elvytystyötä myös sen kautta, ja ehkä kääntää jonkun kirjan karjalaksi joskus. Haluan tietää lisää karjalaisuudesta ja oppia sukuni kielen. Olen opiskellut vienankarjalan murteen, mutta ukki on puhunut varmaankin eteläkarjalaa. Haluan tutustua paremmin siihenkin. Toivon, että osaisin joskus puhua karjalan kieltä sujuvasti. 

Kieli vaikuttaa paljon ajatteluun. Joitakin karjalaisia sanoja on käytetty meidän perheessämme aina, mutta vasta kielenopiskelun kautta olen tajunnut niiden olevan karjalan kieltä. Kieli on myös avain kulttuuriin tutustumisessa ja sen ymmärtämisessä.


Toivon, että kun sanon julkisesti olevani karjalainen, se otettaisiin tosissaan. Että sitä ei vähäteltäisi millään tavalla tai pidettäisi osana suomalaisuutta. Jopa korkeakouluopiskelijoiden kesken kohtaa asennetta, että ‘ai, opiskelet suomen kielen murretta, mitä hyötyä siitä on’. Toivon, että tästä päästäisiin edes joskus eroon, ja karjalan kieli sekä karjalainen identiteetti osattaisiin tunnistaa erillisinä suomen kielestä ja suomalaisuudesta.”

Sade Kondelin (Olli Hanna Sae), 36, Turku

”Mei suvus haastettii ehkä keskimääräst evakkoperet enemmä karjalaisuuest ja ylipääsä suvu asjoist. Et esimerkiks Suome sisällissottaa liittyvvii asjoi on käsitelty aika avvoimest. Ei oo olt sellast, niiko monis perreis, jot niist ei vaa ois voint haastella. 

Miu karjalaine mummoi ol monel tappaa upia ihmine, mut hää ei olt sellane stereotyyppine perinnekästyö- ja ruokamummo, vaa hää ol kiinnostunneemp esimerkiks kirjallisuuest ja ylipääsä arvost kovast kaikelaist sivistyst. Hää ol myöskii monel tappaa kauhia vaikia ihmine, mut myö tultii häne kanssaa hyväst juttuu. Tietys mieles hää vissii halus ottaa ettäisyyt sellasist perinteisest naisii töin pietyist hommist, jotka taisiit tuntuu hänest vähä sellasilt pakkovelvollisuuksilt. Hää ei esimerkiks kauhiast välittänt ruualaitost, ko se ol nii pitkää hänel sellane homma mikä vaa pit tehhä.

Myö haasteltii mummo kans kokkaamisest vast vähä enne häne kuolemmaasa. Mie ko tykkäsin kaikelaisest kokkeilevast ruualaitost, ja se ol miulle nimeommaa illoo tuottava harrastus. Mummo kysel miult jot mist mie siin hommas tykkään, ja ko olin jonkii aikaa koittan selittää, hää sano jot “Nyt ko sie siit haastat, nii mie alan käsittää. Tulisit sie kesäl tänne opettammaa miul, mite ruokaa laitettaa silviisii ko sie sitä tiet?” Se sit jäi tekemät, ko mummo kuol enne kessää. Mut sellane suhe meil ol häne kanssaasa, jot hää pysty myöskii pyytämmää minnuu opettammaa hänt.

Miu mummoi ja äijäi olliit Kivenavalt, Raivola kyläst. Mummo ol kolme vanha ko hyö läksiit evakkoo. Raivola väkkee asettu evakos aika suur joukko Kangasal, Lihasula Huhtala kyläl. Viel sillo ko mie olin laps, se ol sellane paikka jot melkee kaik siel elävät olliit miul jotakii sukkuu tai ainakii samalt kylält lähtösii.

 Siel olliit nuorin tavanneet toiseese Mirja ja Olli, miu isovanhempai. Luultavast hyö eivät ois päätynnet yhtee, jos oisiit saaneet jäähä Raivollaa, ko hyö olliit aika erilaisist sosjaaliluokist keskennää. Mummo ol suure maatila tytär ja äijä ol punasii puolel taistellee työmiehe poika. Evakkoo tulo tasas paljo näit aiempii karjalaisii välisii eroloi, vaik ei tietekää kaikkee. Siirtokarjalaisii keske ol kuitekii soa jälest tavallist tukkee toine toist, ilmeisest iha tallouellisestkii. On voitu esimerkiks antaa hyvil ehoil laina köyhemmä perree lapsii opiskelluu varte, ja sitä vastaa on sit saatettu saaha vaik evullisemp kattoremotti tai muuta sellast. Sellast vastavuorosuut ja yhteisöllisyyt, jonka avul on pärjätty vaikias tilantees.  

 Vaik onha niis yhteisöis tietyst olt kaikelaisii ristiriitoikii. Meikii suvus, ko kaik eivät oo mittää helpoimpii ihmissii ja sota ja koi menetys on aiheuttanneet traumoi ja vaikuttanneet ihmissii persoonallisuutee. Et on vaik saatettu pittää mykkäkouluu ommii sisaruksii kans vuosikausii, nii et loppui lopuks kukkaa ei ennää ehkäst muista kunnol, mist riita sillo aikoinaa ol saant alkuusa.

Myö ollaa miu äitii kans haasteltu paljo siit, jot kui paljo tälläset sukutaakat on mahtaneet vaikuttaa siihe jot meil on kummallakkii taipumust masennuksee. Ja ollaa myöskii pyritty omalt osaltaa katkasemmaa sitä kierret.

Mie sanosin jot se on sellast hommaa mitä mie ja äiti ollaa tehty yhes ja eriksee miu teini-iästäi saakka. Sillo mie rupesin huomaamaa itselläi ja äi’illäi sellasii toimintamalliloi, jotka ruokkiit pahhaa olloo, ja miettimmää niihe taustoi. Vähitelle on selvint jot osaltaa siin on kyse sukupolvelt toisel kulkeneist tuntehhii käsittely ongelmist, jotka tekkööt itsel pahhaa ja haittajaat vuorovaikutust toisii kans. Ja myö ollaa äi’i kans päätetty jot mei ei ennää tarvitse toimii keskennää niihe pohjalt.

Mummol ol suurii vaikeuksii myöntää olleesa vääräs tai tarvitsevaasa appuu jossakii asjas. Sellast pystyvyye pakkoo, mikä on varmastkii aika tavallist siirtokarjalaisväestös, ja tietyst laajemmikkii maatalousyhteiskunna perintön. Oma toimintakyky pittää säilyttää hinnal mil hyvvääse, tai ainakii näyttää silt jot kykenöö. Oikiastaa hyvi inhimillist itsepäisyyt.

Agraariyhteiskuntaha on varmast toimint silviisii, jot paljo muuta on voint saaha anteeks, ko on vaa olt työkykyne. Erilaisuut on saatettu sietää tietys mieles paremmiikkii ko myöhemmi, jos ihmine on ikkääkö näyttänt arvoosa kovan työtekijän. Mut taval tai toisel toimintarajotteisii kannalt se on tietyst olt karu systeemi.

Mie oon kauhia kehno vastaamaa kysymyksii utopioist ja unelmist. Oon silviisii aika tiukast kiine täs hetkes, jot miu on vaikia kuvitella millane maailma ois jos se oiskii iha toiselaine. Mut sellassii pikkase pienmuotosempii unelmii miul on, mitä ollaa KNš-porukaskii muhiteltu yhes: ois esimerkiks upiaa, jos saatais sellane karjalaise kulttuuri koulutuskeskus, vähä niiko Saamelaisaluee koulutuskeskuskii, jos karjalaiset nuoret pääsisiit opiskelemmaa karjalaisii perinnekästöit, kielt, mussiikkii ja muit mei kulttuurii kuuluvvii tietoi ja taitoi.

Tälviisii kästyöihmisen mie oon olt aika huolissai siit, kui vaikia on saaha hankittuu tietotaitoo ja välitettyy sitä etteepäi. Ko myö ollaa hajallaa ympäri Suomee ja maailmaa laajemmikkii, eikä oo oikee sellassii organisaatiorakentehhii, joihe kaut saatas koottuu ossaamist ja ihmissii sitä omaksummaa. Erityise hankala juttu siin on se, ko ei oo tallouvellissii, fyysissii, konkreettissii puittehii, iha yksikertasest ei oo oikee sellassii tilloi mis tää onnistuis. Et tää on sellane miu salane, tai ei yhtää salane, haave-unelma-toive -asja.

Perinnehä ei säily, jollei se oo kantajilleese relevantti. Jos se ei oo käyttökelpone. Sillo se on museotavaraa, ei perinne. Perinne ellää, muokkautuu ihmissii tarpehhii ja jokapäiväse toellisuue keral. Tietyst on tärkiiää jot vanhoikii elementtilöi säilyyp, ko ne on iha keskeine osa sitä mitä myö karjalaiset ollaa. Mut sitä ei tarvitse tehhä hampaat irves verispäi myyttise historiallise autenttisuue ehoil, vaa myö voiaa tehhä sitä mitä myö tänäpäi tarvitaa ja silviisii ko myö sitä tahotaa tehhä. Sehä on karjalaist kulttuurii, jos myö ollaa karjalaisii ja tehhää kulttuurii.

Myö eletää diasporas, ja lisäks monil karjalaisil on juuret usjammalt ko yhelt alueelt. On tietyst tärkiiää tietää, mistpäi on, mut miultkii on tultu kyselemmää esmerkiks jot saapiks yhistää kahe eri paikkakunna pukuperinnet omis vaatteissaase, jos on molemmilt sukkuu. Miun on kauhia vaikia vastata, ko en ymmärrä minkätähe kenekää tarvitsis kyssyy siihe luppaa. Eri asja tietyst ois jos kysyttäs, mil taval se yhistämine kannattas totteuttaa.

Monet nuoret karjalaiset pelkäjäät jatkuvast, jot hyö tekkööt jotakii väärin. Aika suur osa meist on havahtunt ommaa karjalaisuuteese vast aikusen, eikä oo saant oma suvu parist sellast vahvaa, selkiiää kulttuuri-identiteettii. Erräil on kokemuksii siit jot joku sukulaine tai karjalaine sometuttava tulloo huomauttelemmaa kielvirheist tai muust sellasest. Tällässii taustoi vaste oma identiteetti on helpost hauras, on sellane epävarmuus jot saanksmie nyt sannoo itsiäin karjalaiseks ja milviisii mie saan olla karjalaine. Siit mie toivosin mei pääsevä vähitelle erroo.

Ain on sellassii ihmissii, jotka mielellää ryhtyyt portivartijoiks jos siihe annetaa heil mahollisuus. Mie toivon jot myö päästäs mahollisimma vähäl tään suhtee, et myö osattas keskittyy yhteisö rakentamissee sen sijjaa jot kytättäs onks joku toine karjalaine oikial taval ja tarpeeks karjalaine. Oma karjalaisuue elämine ja essii tuomine on muutekii suomalaises yhteiskunnas iha tarpeeks vaikiiaa, ja jos yhteisöst saap enämp paheksuntaa ko tukkee, se kyl karkottaap erityisest nuorii ihmissii.”

Reeta Suvanto

Reeta Suvanto, (Moisejeffin Reeta), 29, Oulu

"Siitä on kohta sata vuotta, kun isoäitini Jekaterina Moisejeff tuli pakolaisena Suomeen. Oli vuosi 1924, jolloin hän oli nelivuotias. Isoäitini isä Konstantin Moisejeff oli tullut Suomeen paria vuotta aikaisemmin. Vienan alueella alettiin sotia vuonna 1918, ja isoäidin isä oli ymmärtääkseni ollut Karjalan itsenäistymisjoukoissa taistelemassa. Tämän takia he olivat paenneet jo kertaalleen Suomeen, mutta sen jälkeen he saivat tiedon siitä, että voitte palata kotiseuduillenne, kaikki synnit anteeksiannetaan. He palasivat takaisin kotiinsa, mutta syntejä ei ollutkaan annettu anteeksi, vaan isoäidin isä joutui kesken peltotöiden pakenemaan Suomeen.

Isoäitini perheineen asui vaaran laella. Peltotöissä ollessaan Konstantin oli nähnyt, miten vaaran alta juoksi iso joukko hevosia. Silloin hän tajusi, että häntä tullaan hakemaan. Kylältä oli kadonnut ja paennut muitakin. Konstantin meni sisälle sanomaan perheelleen, että kun teiltä tullaan kohta kysymään minusta, sanokaa, että te ette ole nähneet minua kahteen viikkoon. Sen jälkeen hän lähti siltä seisomalta Suomeen. Se oli nopea lähtö. Suomen rajalle oli vain muutamia kilometrejä. Kaksi vuotta tuosta myös mummoni tuli oman äitinsä, isoäitinsä ja veljensä kanssa salaa rajan yli.

Isoäitini eli yli 90-vuotiaaksi. Olen lapsena viettänyt paljon aikaa hänen kanssaan ja kuullut, kun hän on puhunut vienankarjalaa. Olen iltatähti, isä oli syntyessäni melkein 50. Muistan, miten olen pyytänyt isää kertomaan tätä tarinaa isoäitini isän Konstantin Moisejeffin ja isoäitini Jekaterina Moisejeffin paosta. Lapselle ne olivat jännittäviä iltasatuja. Vasta aikuisemmalla iällä olen tajunnut, mitä kaikkea siinä on ollut mukana. Tajusin, että tämä on meidän tarinamme. Mitä kaikkea olemme kokeneet ja joutuneet piilottamaan, ja kuinka olemme joutuneet olemaan varovaisia. Vaikka siitä on pitkä aika, se on kuitenkin ihan tuossa otteen päässä.  Onneksi me emme ole joutuneet vaikenemaan tästä, vaikka en tiedäkään, minkälaista se on ollut isäni kohdalla. Aika parantaa haavat, ja nyt on helpompi puhua.

On vaikea sanoa, miten tuo kaikki on vaikuttanut minuun. Uskon että valtavan paljon. Olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja palasista, joista se koostuu. Sieltä on tullut tietynlainen juurevuus ja vahvuus omasta itseydestä, jatkumosta, mutta myös suru siitä, mitä on koettu. Kai se on myös kollektiivista surua ja ikävää, mitä se on osaltaan tuonut, mutta ajattelen sen tuoneen mukanaan myös paljon empatiaa ja toisen kenkiin asettumista. Se on vaikuttanut taiteen tekemiseeni voimakkaasti.

Olen käsitellyt taiteessani vuodesta 2017 asti pakolaisuuden, identiteetin, piilottamisen ja näyttämisen teemoja. Nyt mukaan on tullut uutena varmuus kulttuurista ja identiteetistä, mutta myös häpeilemättömyys. Käsittelen käytännössä pelkästään karjalaisuutta, kotia ja kodin jättämistä.

Haluaisin omalla tekemiselläni nostaa karjalaisten keskuudessa tunnetta siitä, että meitä on ja me saamme näkyä. Vahvuutta ja voimaa. Jos saan ikinä jälkikasvua, haluan laittaa kieltä ja kulttuuria eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Mutta samalla haluan näyttää myös kulttuurin ulkopuolisille, mitä tämä on ja mitä on tapahtunut, jotta traumojen purku olisi joskus ohi. 

Asian käsittely tuntuu nyt vielä raadollisemmalta, koska karjalaisuus on nousemassa mediaan, ja siitä otetaan helpommin kiinni. Tietoisuuteen alkaa tulla, mitä kaikkea historiassa on ollut ja millaista pahaa, vääryyttä ja hiljentämistä on tapahtunut. Ideaali on, että olisimme päässeet sellaiseen maailmaan, jossa niihin ei tarvitsisi enää ottaa kantaa.

Koen tämän tärkeänä, vaikka vaatiihan tämä veronsa. Nykyään olen varmempi siitä, mitä olen tekemässä. Olen puhunut puolisoni kanssa paljon tästä epävarmuudesta. Nämä ovat kollektiivisesti tärkeitä asioita, eikä niitä ole nähty aiemmin tällä tavalla nykytaiteen kentällä. Onneksi viime vuosina on noussut karjalaisia tekemään nykytaidetta aiheesta."

Laura Tolvanen, (Tolvazen Laura), 29, Ilomantsi

“Toizielpäi mielyttäy dogadie, ku died’oinke karjalah näh paistes sie selgieh mitahto havaččuu. Sit mieleh toinah juohtuukarjalankielisty sanua.”

“Olen syntynyt Etelä-Suomessa mutta nykyisin asun Ilomantsin ja Tuupovaaran välimaastossa. Oman sukuni karjalaisuus on ollut lähinnä karjalanpiirakoita ja satunnaisia karjalankielisiä sanoja. Opiskelen karjalan kieltä ja käytän sitä myös arjessa, minkä lisäksi perehdyn vapaa-ajallani karjalaiseen kulttuuriin. Välillä käytän mummilta saatua feresiä. Piirakoiden teon olen myös oppinut mummilta.

Toiset isovanhempani ovat Lieksasta ja Kiteeltä, ja toiset puolestaan asuvat Värtsilässä. Toisen ukin kautta karjalaisjuureni ulottuvat Ruskealaan ja Impilahdelle. Vaikka olemme karjalaista sukua, nämä elossa olevat sukulaiset eivät ole enää karjalankielisiä. Kieli on kadonnut evakkovaiheen jälkeen. Kyllähän se surettaa, kun jäljellä on vain rippeitä. Toisaalta on mukava huomata, että kun juttelee ukin kanssa karjalan kielestä, siellä herää selvästi jotain. Silloin karjalankielisiä sanoja saattaa tulla takaisin. Mitään eksoottista tässä kaikessa ei kuitenkaan ole, sillä karjalaisuus on näkynyt aina jollain lailla elämässäni.

Haluaisin osata jonain päivänä puhua karjalan kieltä sujuvasti. Toimin työkseni kääntäjänä ja käännän enimmäkseen englannista ja ruotsista suomeksi, mutta olisi hienoa osata kääntää myös suomesta karjalaksi.””

Stiina Pertin Restoi Turku Karjalazet Nuoret Suomessa

Stiina Pertin Restoi, 27, Turku

“Olen kotoisin Porista, mutta opiskelen kahdeksatta vuotta Turussa. Aloitin kauppakorkeassa, mutta kun minulle selvisi, että täällä voi opiskella suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, aloin opiskella sitä. Minulla on todettu muutama vuosi sitten ADHD ja oppimishäiriö, minkä takia opiskelu on vähän hitaampaa enkä saa tehdä sitä täysipäiväisesti. Se turhauttaa, koska olen yrittänyt saada Turusta kandin paperit, jotta pääsisin lähtemään opiskelemaan karjalan kieltä Joensuuhun. Minulle on sanottu suoraan, että en pysty tekemään täällä graduani karjalan kielestä ja kulttuurista, koska täällä ei ole siihen sopivaa ohjaajaa.

Olen opiskellut karjalaa vuoden ajan sivuaineena. Yritän opetella koko ajan uutta omatoimisesti. Tällä hetkellä olen töissä korkeakouluharjoittelijana kotimaisten kielten keskuksella karjalan kielen verkkosanakirjassa. Päivätyöni on tuijottaa karjalaa, niin kyllä se siitä pikkuhiljaa alkaa tarttumaan. Olen kielinörtti ja opiskellut yli 15 kieltä, mutta en todellakaan osaa yhtä montaa.

Karjala on minun kieleni ja kulttuurini, josta en kuitenkaan ole juurikaan saanut tietoa. Olen ollut kiinnostunut näistä asioista aina, tai niin muistan. Olen tuffaltani eli isoisältäni oppinut, että me olemme nimenomaan karjalaisia, mutta en oikeastaan ikinä saanut vastausta siihen, mitä se käytännössä on. Hän kuoli, kun olin 6-vuotias, ja olin yli kaksikymppinen, kun aloin saada tähän vastauksia.

Muistan, kun koulussa puhuttiin evakoista ja siitä, että Karjalasta evakuoitiin suomalaisia. Mietin silloin, että hetkinen, minun tuffani on näitä evakkoja. Kysyin opettajalta, että ’entäs karjalaiset, vieläkö niitä on?” Opettaja vain nauroi, että eihän karjalaisia ole olemassa. Jos olikin, niin ne olivat niitä evakkoja, mutta ne ovat kaikki kuolleet. Muistan myös että olen tiedustellut koulussa karjalan kielestä ja sen tilanteesta. En tiedä, mistä edes tiesin karjalan kielestä, mutta tiesin kuitenkin sen verran, että osasin kysyä siitä lisää. Silloin minulle sanottiin, että karjalan kieli on jo kuollut.

Minulle sanottiin lapsena ja nuorena, että minulla on outoja tapoja ja meidän perheemme on outo. En ikinä ymmärtänyt sitä, miksi joihinkin asioihin kiinnitettiin huomiota, mutta niin on aina ollut. Kaverit ilkkuivat joistain asioista, että onko tämä nyt sitä karjalaista sitten. Sen jälkeen se meni siihen, etten enää puhunut asiasta, kun ei kotonakaan tuffan kuoleman jälkeen siitä kukaan puhunut.

On ollut vaikea udella lisää karjalaisuudesta, koska perheeni ei reagoi asiasta kysymiseen hyvin. Se aiheuttaa stressiä, koska haluan olla näkyvästi karjalainen ja puolustaa kulttuuriani. Minua on haastateltu esimerkiksi Turun Sanomiin, mutta silti minulla on jatkuva stressi siitä, jos sukulaiseni lukevat noita haastatteluita ja ajattelevat, että mitä tuokin nyt tuossa selittää. Sitä voi kuvailla eräänlaiseksi jatkuvaksi huijarisyndroomaksi. Kun en tiedä, miten asiaan reagoidaan, olen ollut näistä tosi varovainen perheeni kanssa. Sen takia olen yrittänyt olla puhumatta ja olen ajatellut, että olen vain ymmärtänyt jotain väärin. 

Vuonna 2017 tutustuin kaverin kautta yhteen amerikkalaiseen, joka opiskeli Joensuun yliopistolla. Hän sanoi opiskelevansa karjalan kieltä ja kulttuuria. Olin, että mitä... Hän katsoi minua, että niin, mitä. Kysyin, kuka sitä opettaa ja kerroin luulleeni, että karjala on kuollut kieli. Olimme molemmat hyvin hämmentyneitä. Silloin minulle selvisi, että karjalaisia on olemassa, karjalan kieli on olemassa ja karjalan kieltä voi myös opiskella. Se oli kuin shokki. Tämä oli todellinen asia, enkä ollut ymmärtänyt väärin, mutta jostain syystä kukaan ei ollut kertonut siitä minulle aiemmin mitään. 

Satuin tämän jälkeen olemaan Discordissa yhdellä serverillä ja sivumennen mainitsin tästä ihan muun asian keskellä. Sieltä yksi tyyppi laittoi minulle yksityisviestin ja kysyi, että ’ootko sie karjalainen?’ Vastasin, että en minä tiedä, mutta minun tuffani oli. Tämä kaveri otti minut ihanasti siipensä alle ja kertoi, mitä tämä on, ja miten hän voi karjalaisena opastaa minua tässä.

Luulin pitkään olevani viimeinen karjalainen, ainoa jota kiinnostaa. Ei kukaan ympärilläni... Ei ketään kiinnostanut. Minua alkaa aina itkettämään tässä. Se on ollut perheessämme asia, josta ei ole puhuttu. Kun olen yrittänyt kysyä tästä äidiltä, hän on ainoastaan suuttunut siitä. Olin meidän perheessämme ainoa, joka piti itseään karjalaisena, mutta en vain ole tiennyt, mitä se on.

Oli jotenkin ihanaa tajuta, etten ole ainoa, jolla on tämä kokemus, vaan on muitakin. Oli hirveän iso havahtuminen tajuta, että karjalaisuus ei ole päättynyt. Päädyin uusiin nettipiireihin ja keskusteluihin. Twitterissä törmäsin Tuomo Kondieen, joka puhui jotain karjalaisuuteen liittyvää. Pistin sille viestiä ja pyysin mukaan karjalaisille tarkoitetulle serverille. Siitä lähti keskustelu, että meille ei ollut mitään sopivaa karjalaista harrastusseuraa. Onhan kyllä sukuseuroja ja karjalanliittoja, mutta ne ovat nuorelle ihmiselle luotaantyöntäviä, kun siellä ovat olleet ne samat ihmiset johtamassa ehkä 80 vuotta, eikä mikään muutu. Olen pienestä pitäen seuraillut niitä, mutta niiden toiminta on aina sitä, että voivotellaan ollutta ja mennyttä. Se ei ole ollut yhtään houkuttelevaa, mennä mummojen sekaan voivottelemaan, kun ei edes tiedä mitä se on, kun siitä ei ole kerrottu kunnolla. 

Siitä alkoi muovautua idea, että pistetään oma yhdistys pystyyn. Yhtäkkiä meitä oli istumassa kaverin lattialla iso porukka, joka oli tavanneet toisensa etukäteen vain netissä. Näimme nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten, ja puolet teki ruokaa keittiössä kun toinen puoli yritti raapia meille sääntöjä kasaan. Ajatus oli, että kyllä tämä tulee toimimaan. Siitä meni hetki, kun oltiinkin sen jälkeen täällä minun kämppäni lattialla ja kirjoitettiin Karjalaiset NuoretSuomessa -yhdistyksen perustuskirjat. Sieltä se lähti eskaloitumaan hyvällä tavalla. 

Olen nykyään varapuheenjohtajana. Se on ollut minulle valtava voimavara ja tuki. Vuonna 2017 sain tietää, että karjalaisia on edelleen olemassa, vuonna 2018 vaihdoin opiskelemaan nykyistä alaani, ja nyt ollaan tässä pisteessä, että olen harjoittelussa valtion hommissa karjalan kielen verkkosanakirjassa, olen opiskellut karjalaa sivuaineena ja meillä on yhdistys, joka vie asiaa eteenpäin ja jonka hallituksessa olen.  

Olen myös päässyt karjalaisuutta käsittelevään Ikävän maa -teatteriprojektiin neuvonantajan asemaan, koska töiden takia en ehtinyt tekemään siihen puvustamista . Huh, mikä vastuu se oli! Olen yrittänyt tehdä sitä parhaan tietoni mukaan ja kysyä neuvoa itseäni viisaammilta silloin, kun omat taidot eivät ole riittäneet.

Minulla on todella absurdi olo siitä, miten nopeasti kaikki on tapahtunut. Enää en suostu sanomaan, että en olisi karjalainen. Olen toki myös suomalainen. Tieto lisää tuskaa, ja varsinkin tässä tapauksessa löydän koko ajan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Samaan aikaan minulla on kuitenkin toivo, että kyllä tämä tästä.

Olemme saaneet jo paljon asioita aikaiseksi. Suunta on oikea. Huijarisyndrooma on aina läsnä, mutta koitan elää sen kanssa.

Reikäinen karjalaisuus on vähän kuin vanha koinsyömä tilkkutäkki. Sitä paikkaillaan nyt tässä ja katsotaan, mitä siitä tulee. Mitä enemmän opin tapoja, tilkkutäkkiini tulee kontekstia: ymmärrystä siitä, miksi teen asioita tietyllä tavalla. En osaa selittää näitä asioita. Kun kysyt minulta näitä asioita, kysyn nyt vastaan. Osaisitko itse sanoa, miten suomalaisuutesi näkyy sinussa? 

Harjoittelen karjalan puhumista kissani kanssa. Se ei valita kielioppivirheistä. Minulla on myös olo, että meillä on yhteisö. Voin tukeutua muihin karjalaisiin nuoriin ja kysyä heiltä asioita. Mitä enemmän opin, sitä enemmän opin siitä, mitä en osaa. Siitä huolimatta minulla on turvallinen olo.  Avoimuus, mutta pilke silmäkulmassa. Vieraanvaraisuus, mikä tuntuu luontevalta, mutta mitä olen itsessäni yrittänyt peitellä, että tämä oli yksi niistä oudoista asioista.

Unelmoin siitä, että saan tehdä asioita yhteisön eteen ja saataisiin se hemmetin kielilaki puskettua läpi, niin saisi elvytyksen pysyvänä käyntiin. Haluaisin olla siinä mukana ja perustaa kielipesiä. Olisin valmis käymään vaikka varhaiskasvatuksen koulutuksen, jos pääsisin konkreettisesti elvyttämään kieltä sitä kautta. Haaveeni olisi päästä myös muuttamaan Pohjois-Karjalan seudulle, koska sinne ne kielipesät varmaan tulevat ensimmäisenä. Ja jos minulla on joskus omaa perhettä, niin haluan opettaa omalle perheelleni, että meidän kielemme on karjala.

Haluan päivä päivältä ottaa enemmän kiinni karjalaisuudesta ja pitää huolen siitä, ettei se ainakaan minun kohdallani katkea.  Olen vaikka viimeinen, joka pitää päätä pinnalla, jos tarvitsee. Niin kauan kun on ainakin yksi karjalainen, karjalaisuus on olemassa. Nyt kun siitä on saanut kiinni, ei enää halua päästää irti. Olen valmis olemaan vaikka se härkä, joka vetää yksin tätä rekeä perässään.”

Häkin Antin Maura, 23, Joensuu (Juuka)

“Koile ei tarviče olla konkriettine paikku. Koin luajitah rahvas.”

”Kun olin ihan alussa tämän kaiken kanssa, sanoin iskälle, että olen karjalainen. Hän sanoi, että karjalaiset löysivät minut. Että minä en löytänyt heitä, vaan he löysivät minut.  Tavallaan se käy myös järkeen. Enhän minä tietoisesti edes etsinyt karjalaisia. En nähnyt niitä missään, paitsi isäni. Karjalaisia ei näkynyt esimerkiksi somessa, enkä edes osannut etsiä heitä. Se tuli vaan sattumalta.

Karjalaisuus on minulle identiteetti. Se on myös oma kieleni ja kulttuurini. Karjalainen yhteisö on kuin koti, sellainen aineeton, materiaaliton koti.

Kodin ei tarvitse olla konkreettinen paikka. Koti muodostuu ihmisistä. Se on ollut minulle niin aina. Olen pitänyt kotina enemmän ihmisiä kuin paikkaa, jossa olen. Olen kasvanut useammassa kulttuurissa, minkä takia minulla ei ole hirveän vahvaa tunnetta siitä, että Suomi olisi minun kotimaani. Minun kotini ovat ihmiset, ja karjalainen yhteisö on muodostunut sellaiseksi.

Olen huomannut, että monella muullakin nuorella karjalaisella on sama tunne kodista. Kun viime syksynä järjestimme kegripruazniekan Joensuussa, moni sanoi siellä tuntevansa, kuin olisi tullut kotiin. Kaikki ihmiset siellä ympärillä pystyivät samaistumaan toisten tuntemuksiin ainakin suurimmaksi osaksi, eivätkä he tulleet kyseenalaistamaan, vähättelemään tai syrjimään. 

En tiedä, miksi minulla ei ole suomalaista identiteettiä. Ehkä siinä on ollut ristiriitaa, kun miettii kotona olleita kulttuureita. Minulla on ollut lapsesta asti tunne siitä, etten kuulu minnekään. Karjalaisuus tuntui paluulta kotiin, ja irralliset palaset loksahtelivat paikoilleen kun käsitin, että voin olla itse osa sitä. Olen tiennyt, että suvussani on puhuttu tuota ja tuota kieltä, mutta en ole päässyt niihin kunnolla itse käsiksi. Olin jäänyt vähän välitilaan, ja sitten on tämä valtaväestön kulttuuri… Onhan se tehnyt ulkopuolisen olon. Vasta nyt vanhempana olen löytänyt muita, joilla on monikulttuurinen ja -kielellinen tausta. 

Aikasemmin saatoin postata somessa paljon aktiivisemmin karjalaisuudesta. Kun ne perusasiat on postannut monta kertaa, tekee mieli puhua jo vähän hankalammista asioista, eikä vain siitä, että karjalan kieli ei ole suomen murre tai karjalaiset eivät ole suomalaisia. 

Saatan ottaa somessa yhä kantaa, jos jokin karjalaisiin liittyvä asia on mediassa kirjoitettu tai ymmärretty väärin, vaikka nykyään teen sitä vähemmän. Onhan se raskasta, mutta siihen on tottunut useammassa vuodessa. Minua harmittaa niiden karjalaisten puolesta, jotka lukevat postausteni kommentteja, kun valtaväestöön kuuluvat suoltavat siellä vihaa. Nyt en ole postannut mitään kovin provosoivaa, niin hetkeen ei ole ollut mitään kummempaa. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki jaksa tuollaista. Se on henkisesti puuduttavaa. 

On ymmärrettävää, että kaikki tekevät sen, mihin itse pystyvät. Samalla on ollut huojentunut olo, kun moni muukin on alkanut puhua karjalaisuudesta. Ehkä minun ei tarvitse enää puhua näin paljon. Ehkä on jonkun muun vuoro.”

 

Karjalaiset nuoret - Kuikan Marjuska

Laura Hirvonen (Kuikan Marjuška), 31, Tampere

“Olen karjalainen. Se on identiteetti, ei harrastus. Ihan yhtä paljon olen suomalainen. Suomalaisuus ja karjalaisuus eivät sulje toisiaan pois.

Ympärilläni on ollut karjalaista kulttuuria lapsesta asti, vaikken olekaan silloin ymmärtänyt sitä. Kolme neljästä isovanhemmastani oli karjalaisia. Tunnistin äitini äidin karjalaisuuden, joka näkyi mummin ja ukin luona kirjojen ja karjalaisten esineiden kautta. Mummi kävi aktiivisesti Karjala-kuorossa ja osallistui joka vuosi karjalaisille kesäjuhlille, sen tiesin.

Lapsena en kuitenkaan ymmärtänyt, että tällä kaikella voisi olla mitään tekemistä minun kanssani. Se on aika tyypillinen tarina: moni luulee karjalaisuuden jääneen evakkotielle niin, että evakot olivat vielä oikeita karjalaisia, mutta heidän jälkeläisensä eivät.

Karjalaisten tragediaan sota-aikana kuului kodin menettämisen lisäksi myös kulttuurin menettäminen. Jo ennen sotia Itä-Karjalassa oli tehty paljon suomalaistamistoimenpiteitä. Kouluissa lapsille opetettiin, että karjalaiset ovat harmillisten venäläisvaikutteiden alla oikeasti suomalaisia, ja sota-aikana Karjalaan pudotettiin ”muista, että sinä olet suomalainen” -tyyppisiä lentolehtisiä. Ja siltikään kaikkia evakkoja ei heidän Suomeen tullessaan kohdeltu suomalaisina. Karjalaisten vierasta kieltä, vaatteita, ruokia, uskontoa ja tapoja pidettiin epäilyttävinä ja venäläisvaikutteiden tahraamina.

Epäluulot ja muukalaispelko ovat yksi syy sille, että karjalan kieli jäi monissa perheissä pois. Ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää puhua karjalaa, kun piti olla hyvä suomenkielinen suomalainen. Jos lasta kiusataan koulussa äidinkielensä puhumisesta, hän oppii hyvin pian olemaan käyttämättä kieltään. Tätä tapahtuu nykyäänkin ympäri maailmaa. Toivoisin, ettei niin tarvitsisi käydä kenellekään, vaan kaikkia kieliä puhujineen arvostettaisiin tasavertaisesti.”

Sebastian Luoma-aho, 23, Seinäjoki

“Karjalaisuus on minulle hirveän uusi asia. Koska sukumme on ollut hyvin rikkonainen menneisyydessä ja nykyisyydessä, karjalaisuus ei vain ole siirtynyt. 

Isomummoni Raakel lähti aikoinaan Viipurista ja päätyi Etelä-Pohjanmaalle, mutta siellä ei ollut ihan niin suvaitsevaista porukkaa. Vanhoissa päiväkirjoissaan Raakel kertoo, että kylillä ryssiteltiin ja pilkattiin murretta, joten se jäi pois. Hänen ainoa tyttärensä, minun isäni äiti, muutti kotoa pois 17-vuotiaana ja kuoli noin 40-vuotiaana. Iskä ei ollut läheinen hänen kanssaan, joten sieltä ei ole siirtynyt mitään konkreettisesti eteenpäin. Ainoa mitä olen tiennyt karjalaisesta taustastamme on se, että ‘suku on sieltä Karjalan Kannakselta’. Vasta viime aikoina olen tarkemmin selvittänyt suvun vanhoja kyliä, joihin kuuluvat ainakin Tammisuo, Muolaa ja Perojoki.

Raakelilla oli yksi tytär ja kuusi poikaa, joista yksi tekee sukututkimusta ihan olan takaa. Sitä kautta olen päässyt tutkimaan asioita. Raakel asui Etelä-Pohjanmaalla, missä minäkin nyt asun. Hänen talonsa sijaitsee noin 40 kilometrin päässä meiltä, Alajärven Kurejoella. Siellä on säilynyt hänen vanhoja päiväkirjojaan ja valokuviaan, joita olen päässyt lukemaan. Niiden kautta olen saanut luotua yhteyttä sukumme karjalaiseen taustaan. Karjalaisuus oli Raakelille hyvin tärkeää, ja hän kirjoitti siitä paljon ja piti puheita. 

Kun juttelin sukuamme tutkineen isoenon kanssa, hän kertoi myös, että Raakel on kirjoittanut pienen kirjasen. Raakel oli kertonut tarinansa kuvitteellisten hahmojen kautta, koska ei ole voinut kertoa omalla nimellään, mitä on tapahtunut. Sain itselleni yhden kirjasista, ja myös sitä kautta olen oppinut suvun historiaa.

Siitä on alle vuosi, kun sukelsin tähän kunnolla. Nyt yritän ystävystyä muiden samanikäisten karjalaisten kanssa ja luoda sitä kautta yhteyksiä sekä oppia kulttuurista ja tavoista. Mitään kun ei ole siirtynyt eteenpäin oman sukuni kautta. En ollut myöskään tajunnut, että karjalaisuus on erillinen asia suomalaisuudesta. Opin sen vasta sosiaalisesta mediasta. 

Olen aina kirjoittanut. Haaveilen, että voisin kirjoittaa fiktiivisen tarinan, jossa olisi karjalaisia henkilöitä, mutta nykypäivässä ja modernissa ympäristössä. Koska se on sitä, mitä on nyt. Monet tarinat ovat evakoiden kirjoittamia, mutta haluan tuoda karjalaiset tarinat tähän päivään. Teen myös käsitöitä, niistä olen aina tykännyt. Monet kaipaavat ruuttinsa käsityöelementtejä. Haluaisin oppia kunnolla tekemään lautanauhoja, eli näitä vöitä. Tällä tavalla voisin antaa yhteisölle edes jotain takaisin.

Kun järjestimme yhdistyksen kanssa leirin, sain siellä kasvoja ihmisille, joiden kanssa olen puhunut somessa. On tosi mukavaa,  kun osa puhuu karjalaa joko koko ajan tai aina välistä. Tuntuu, että omatkin aivot ovat nytkähtäneet karjalankieliselle vaihteelle. Kun laitan puolisolle viestiä, väliin meinaa tulla karjalaisia sanoja. Se on ollut tosi kiva, vaikka meidän suvussa tuskin on karjalaa puhuttu. Mutta kun murrekin isomummon suusta pakolla vietiin, niin ajattelen, että haluan opiskella karjalaa ja ottaa siten sen takaisin kaksinkertaisena.

Juulia Sorsa, 23, Joensuu

“Karjalaisuus on minulle tunne ja identiteetti. Koen, että se on ollut olemassa aina, tai ainakin niin kauan, kuin pystyn muistamaan. 

Karjalaisista juuristamme on aina puhuttu jonkin verran, mutta minusta on tuntunut, että karjalaisuuteni on silti ollut enemmän sisäsyntyinen tunne kuin puheiden tuotosta. Samalla tavalla, kun olen aina tiennyt ja tuntenut olevani suomalainen, olen tiennyt ja tuntenut myös olevani karjalainen. Nämä kaksi identiteettiä ovat olleet minussa aina, yhdessä mutta kuitenkin erillisinä.

Olin ehkä kolmannella tai neljännellä luokalla, kun minulle ensimmäisen kerran tuli halu oppia karjalaa. Googlasin netistä karjalan kielen sanastoja ja kyselin mummoltani karjalankielisiä sanoja. Tämän enempää en ole varmaan koskaan jutellut mummoni kanssa hänen taustastaan tai karjalaisuudestaan. Se on minusta surullista.

Haluaisin tietää ja oppia, ja sitä kautta saada vastauksia kysymyksiin, jotka minua askarruttavat. Haluaisin myös oppia tuntemaan mummostani tämän puolen ja tietää, miten hän kokee karjalaisuuden ja siihen liittyvät asiat. Mummo on  näyttäytynyt minulle aina hyvin suomalaisena: hän ei esimerkiksi ole puhunut karjalaa meille lapsille tai tuonut omaa kulttuuriperintöään esille. Tai ehkä hän kenties onkin, mutta en ole osannut tai edelleenkään osaa yhdistää sitä karjalaisuuteen.

Linkkini karjalaisuuteen kulkee mummoni kautta. Koska en kuitenkaan ole osannut jutella mummoni kanssa hirveästi tästä aiheesta, tai hänen perheestään ja lapsuudestaan, tuntuu siltä, että oma karjalaisuuteni on enemmän tunne tai tietoisuus kuin mitään kovin konkreettista. En ole myöskään joutunut koskaan sanoittamaan karjalaisuuttani, ja siksi tästä puhuminen tuntuu aika vaikealta. 

Jotenkin koen olevani osa jotain, kiinnittyväni johonkin, jota ei ole enää tässä hetkessä. Siitä on vaikea saada kiinni. Osa jotain, jonka tietää aina olleen olemassa, mutta josta ei oikein tiedä, mitä se on. Tämän paremmin en ehkä osaa kuvata tunnettani karjalaisuudesta.

Aina hetkittäin, kuten ala-asteella, karjalaisuus on kiinnostanut minua todella paljon. Esimerkiksi kielen oppiminen on ollut haaveenani ja jyskyttänyt takaraivossa jo ihan pienestä. Halu oppia ja ymmärtää on tullut uudelleen esiin tietyissä hetkissä, yleensä silloin, kun törmään elämässäni asioihin, jotka nostavat karjalaisuuden tunteita pintaan.

Opiskelen kansanmusiikkia ja klassista laulua. Opintojeni kautta olen työstänyt kappaleita, joita mummoni äiti, kaimani Juulia, on laulanut talteen joskus 70-luvulla. On ollut sykähdyttävää tietää laulavansa samoja säkeitä kuin hän joskus aikanaan.

Myös uskonnolla on minulle vahva yhteys karjalaisuuteen. Ortodoksisuus on aina ollut tärkeä osa identiteettiäni, ja minulle on tärkeää myös se, mistä uskonto on tullut minulle. Suvussani ei ole muita ortodokseja kuin karjalainen sukuhaarani. 

Karjalaisuus näkyy elämässäni tällä tavalla, pienissä asioissa. Olen nuori ihminen, ja koen, että etsin vähän koko ajan itseäni ja asioita, jotka tekevät minusta minut. Ehkä karjalaisuuden etsintä on osa tällaista yleistä itsensä etsimisen prosessia, vaikka siihen liittyy paljon muutakin. Tiedon saaminen on nykypäivänä haastavaa, jos ei ole sukuun vahvoja siteitä ja kielen ja kulttuurin jatkumo on katkennut.

Karjalaisuuteen liittyy elämässäni paljon positiivisia asioita, ja olen ylpeä karjalaisuudestani, mutta siihen liittyy myös paljon haikeita ja surullisia, kipeitäkin taustavireitä. En tiedä, mitä kaikkea siihen sekoittuu, mutta tiedostan jollain tavalla, että mummon perheessä on ollut joitakin kipeitä asioita, jotka heijastuvat vielä nykypäiväänkin ja meihin uudempiin sukupolviin. En ihan saa niistä kiinni, mutta pystyn tunnistamaan niitä mummossa, äidissä ja osittain itsessäni. En osaa sanallistaa tätä tarkemmin. Luulen, etten osaa erottaa sitä, mikä osa on sitä, että meidän perhe ja meidän perheemme historia on omanlaisensa, ja mikä osa on sitä, että meidän perheellämme on evakkotaustaa ja juuria Karjalassa. 

Karjalaisuus on elämässäni sen verran henkilökohtainen asia, että en ole juuri pohtinut sitä suhteessa muihin karjalaisiin. Minulle se on enemmän sidoksissa omaan perheeseeni ja sukuni historiaan kuin vaikka karjalaiseen yhteisöön, myös siksi, että ei ole ollut sellaista yhteisöä, jonka kautta olisin voinut peilata omaa karjalaisuuttani. Mutta tällä hetkellä haluan rakentaa yhteisöä ja oppia lisää, löytää itselleni karjalaisuuden, jolla on sidoksia myös muihin karjalaisiin.

Yksi seuraavista askelistani on karjalan kielen kurssi, jolle menen tänä syksynä. Haluaisin tulevaisuudessa myös oppia karjalaisia käsitöitä, tehdä ruutat itselleni ja kasata pikkuhiljaa, pala palalta kuvaa omasta karjalaisuudestani sekä oppia enemmän omasta historiastani. Tutkia sukua ja sitä, mistä kaikkialta olen lähtöisin.

Haaveeni on, että pääsisin käymään Salmissa, mistä mummon vanhemmat ovat kotoisin. Nyt se on vielä vain haave. En ole ajatellut lähiaikoina lähteä Venäjälle. Jonkinlainen kaipuu siihen paikkaan minulla on kuitenkin ollut aina, vaikka en ole sitä ikinä nähnyt tai kokenut muuten kuin omissa kuvitelmissani. Nyt, kun opiskelen kansanmusiikkia kantele pääaineenani, yhteyttä luo myös musiikki ja isoisoäidin laulujen laulaminen. Haluan välittää sen yhteyden ja karjalaisuuden myös omille lapsilleni aikanaan.

Ylipäätänsä koen, että kokemus karjalaisuudesta tulee elämällä. Sitä on vaikea eritellä. En oikein tunnista rajoja sen välillä, mikä on karjalaisuutta ja mikä jotain muuta. Samalla tavalla se näkyy varmaankin kaikkialla arjessa. Siinä, että minä olen minä. 

Joissain asioissa on hyvä löytää rajoja karjalaisuuden ja muun minuuden väillä, että voi oppia uutta ja etsiä tietoa ja ihmisiä, jotka voivat auttaa oman karjalaisuuden etsinnässä ja identiteetin rakentamisessa. Toisaalta en koe, että minun tarvitsisi irroittaa karjalaisuus jotenkin erilliseksi osaksi itsessäni ja kertoa, että tässä menee raja niiden välillä. Olen ollut ihan tyytyväinen, vaikka karjalaisuus on elämässäni taustakaiku: taustalla oleva asia, joka vaikuttaa moniin asioihin, joita en kuitenkaan osaa aina nähdä tai sanoittaa.

Karjalaisuuteen liittyy tietynlaista kaipuuta. En tiedä, pääseekö siitä ikinä eroon. En tiedä, onko se vain karjalaista kaipuuta, vai liittyykö siihen muitakin asioita suvun muistakin haaroista. Siinä mielessä on hyvä, jos opin jossain vaiheessa ymmärtämään paremmin tunnettani karjalaisuudesta. Sitä kautta on enemmän työkaluja täyttää sitä tyhjyyttä, joka tulee kun ei ihan tiedä, mitä tai mikä se on, mutta tietää, että siellä jossain se on, omassa itsessä.

Tämä on aihe, jota olen pohtinut aina, mutta en ole vielä löytänyt tyhjentävää vastausta tai päätepistettä pohdinnoille.”

Karjalaiset nuoret - Lilja

Lilja, 22, Tampere

”Tämä on muamotytti, kuduan muamo luadiu omassah tyttärele, kudai

menöy miehele da lähtöy koispäi. Tytti on nävötöi, ku se vois ottua

vastah pahua ga jättiä sen pahan kuvastamattah järilleh. Tytin

pitkät käit kuvatah muaman suvaičustu.”

”Isotätini Vape on ommellut päälläni olevan puvun kansantansseja varten. Vape on pitkän linjan tanhuaja ja opettanutkin tansseja. Sain puvun lahjaksi viime keväänä, jotta se säilyisi suvussa. Se ei ole suvumme kotiseudun Sakkolan perinteinen äyrämöispuku, joka koostuu rekkopaidasta ja hartuusniekasta eli olkainhameesta, vaan sillä on vähän erikoisempi historia.

Puvun juuret ulottuvat Kuusaan hoviin Kannaksen Muolaalla. Hovi oli aluksi säterikartano
Ruotsin vallan alla, sitten lahjoitusmaahovi tsaarin vallan alla, jolloin se oli kotina myös maaorjille. Suullisen perimätiedon mukaan puku oli hovissa 1700-luvulla työskennelleen palvelijattaren hääpuku, ja samankaltaisia pukuja olisi siellä ollut muutenkin. 1960-luvulla eräs nainen piirsi puvulle ohjeet yhden säilyneen huonokuntoisen puvun pohjalta. Niitä piirroksia on sitten pyöritelty pienessä piirissä, ja jokunen määrä ihmi- siä on innostunut valmistamaan itselleen niiden mukaan juhla- tai tanssipuvun. Puvun Facebook-ryhmässä yksi kertoi pitävänsä sitä aina ortodoksisessa jumalanpalveluksessa Hämeenlinnassa, jonne sijoitettiin paljon muolaalaisia.

Tätä pukua kutsutaan Pyhäristin puvuksi. Pyhäristi on toinen nimitys Muolaalle. Puku ei siis ole kansallispuku eikä varsinaisesti kansanpukukaan. Mutta korea se on. Kannaslaiset on ripoteltu vähän pitkin poikin Suomea ja perinteinen pukukulttuuri on katkeillut, niin uusia perinteitä on luotu rippeistä. Meillä on myös suvussamme muistaakseni Sakkolan kansallis- puku, mutta se on isotätini lapsella tai lapsenlapsella.

Mummullani Ikulla on siirtolapuutarhapalsta. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä, ja nyt vanhoina päivinään Iku kasvattaa puutarhassa kaikenlaista. Me puuhailemme joskus mökillä kesäisin. Nyt odotellaan, että lumet sulaa. Minusta siinä näkyy ehkä se siirtokar-jalaisuus, että kaupunginkin keskellä on löytynyt keino jatkaa tilaelämää ja puuhastella kasvien parissa.

Äiti tekee minulle tällä hetkellä perinteistä nukkea, jolla on pitkät kädet. Eri puolilla Karjalaa ja muillakin suomensukuisilla kansoilla on ollut käsintehtyjä nukkeja eri tarkoituksiin. Tämä on äitinukke, jonka äiti tekee tyttärelleen, joka menee avioon ja muuttaa pois kotoaan. Nukella ei ole kasvoja, jotta se voi vastaanottaa pahaa, mutta ei heijasta sitä takaisin. Nuken pitkät kädet kuvastavat äidin rakkautta. Imettäjänukella taas olisi isot rinnat. Joidenkin nukkejen sisällä on säilytetty jyviä ruokavarana.

Mummun mummu oli kansanparantaja. Mummulla on muistikuvia siitä, miten muurahaishappoa kerättiin pulloon, ja siitä tehtiin sen jälkeen voidetta. Hän teki myös kuppausta. Mummu ei muista Sakkolasta muuta kuin sen, mitä hänen omat vanhempansa ovat kertoneet. Mummun vanhemmilla, Toivolla ja Ainilla, oli täällä pieni tila, jossa he viljelivät kaikkea. Minäkin olen ollut siellä lapsena. Mummu on jatkanut tätä perinnettä, ja hänellä on siirtolapuutarhassa oma mökki ja piha-aluetta, missä kasvattaa kaikenlaista, kuten luumuja. Tuntuu, että hän haluaa aina tehdä asioita ja pysyä reippaana.

Haluaisin tehdä äyrämöispuvun. Siihen kuuluu rekkopaita, hartuusniekka ja peretniekka. Sakkolassa ja Raudussa niitä oli kahdenlaisia. Yhdessä on punainen hame ja keltaraidallinen helma, toisessa on tummansininen tai musta hame ja punainen helma. Olen kuullut eri alueista ja lähteistä eri selityksiä väreille: punainen kesään, nuorelle tai arkeen, tumma talveen, vanhalle tai juhlaan. Punaisen helman leveydellä viestittiin varakkuutta. Kannaksen äyrämöispukujen pohjalta on tehty kansallispukuja, mutta haluaisin enemmänkin säilyttää vanhaa käsityöperinnettä.

Avopuolisoni on käynyt äijänsä vanhalla kotiseudulla. Kysyin kerran mummulta, mikseivät he ole käyneet siellä. Hän vastasi, että hänen vanhempansa aina sanoivat, että kun sieltä kerran on lähdetty, niin mitä sinne enää mentäisiin. Eihän siellä enää ole kuin kivijalka. Mummu on matkannut rajan takana, mutta ei Kannaksella. Hän on kuitenkin aina ollut ylpeä siitä, että on kotoisin Karjalasta. Olen iloinen, että olen saanut kuulla ja oppiahäneltä paljon.

Haluaisin tehdä työtä vähemmistökielien hyväksi. Olen opiskellut karjalan kieltä, pohjoissaamea ja inarinsaamea. Otan nyt ehkä enemmän kääntämisopintoja, niitäkin voisin jotenkin hyödyntää. On niin paljon asioita, joita pitäisi tehdä vähemmistökielillä. Keskityn nyt opiskeluaikana vielä omien valmiuksieni työstämiseen.

Olen positiivinen ihminen ja uskon, että asiat menevät parempaan suuntaan. Opiskellessani olen nähnyt, millainen into ihmisillä on edistää omaa kieltään. Se luo uskoa tähän.”

Anttu Kudjoi, 30, Joensuu (Kuopio)

“Kudjoi on karjalainen sukunimi. Se on väännös sanasta kudžoi, joka tarkoittaa muurahaista. Karjalaisuus on minulle tasavahva identiteetti suomalaisuuden rinnalla. Sen lisäksi, että olen karjalainen, koen olevani myös suomalainen. Olen kotoisin Kuopiosta, mutta opiskelen teologiaa Joensuussa. Siviilipalveluksen suoritin Valamossa. 

Karjalaisuus tulee isäni puolelta, samoin ortodoksisuus. Moni ortodoksikirkossa on karjalaistaustainen. En tiedä, miten aktiivisesti karjalaisuus elää siellä, mutta yksilötasolla ainakin. Karjalankielisiä jumalanpalveluksia voisi järjestää säännöllisemmin. Se voisi olla eheyttävä kokemus.

Tunnen vetoa karjalaiseen kulttuuriin ja sen ihmisiin. Se on värikäs ja rikas, kaikkine runonlauluperinteineen, ja kiehtoo kokonaisuudessaan: tapakulttuuri, ruokakulttuuri, sienestys ja niin edelleen. 

Isovanhempani isän puolelta ovat olleet karjalankielisiä. Meidän sukumme on kotoisin Impilahdelta. Impilahti sijaitsee kielialueiden risteyskohdassa, enkä ole ihan varma, onko siellä puhuttu livvinkarjalaa vai jotain muuta karjalan kielen murretta. Ukkini kuoli suhteellisen nuorena, enkä ehtinyt tapaamaan häntä. 

Teen myös musahommia karjalaisena DJ:nä. Soitan kansanmusiikkia ja erilaista karjalaista musiikkia. Juhannuksena soitin yksillä festareilla. Yritän saada keikkoja lisää, ehkä tuleviin pruasniekkoihin.

Mahdollisuus lähteä vaihtoon Venäjän Karjalaan kiinnostaisi. Esimerkiksi Petroskoihin, jos siellä pääsisi käyttämään enemmän kieltä arjessa. Käsitykseni mukaan siellä voi opiskella karjalaksi. Tai sitten Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Toivosin, että karjalan kieli elpyisi ja saisi vähemmistökielen aseman suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsille voitaisiin järjestää pienestä pitäen kielikylpyjä, ja yliopisto saisi rahoitusta kielen elvytykseen.”

Riina Lagerbom,  24, Pori

“En tahto olla nimittuine koloniziiruittu kuva, histourien aloh hyväksytty formu sit, mittuzennu karjalazennu voit olla.”
Minun karjalaisuuteni on aika jännää. Saan sitä ympäristöstäni hyvin visuaalisesti. Esimerkiksi silloin, kun näen muita karjalaisia, kuvia ruutista tai luontoa, siitä tulee jotain, mikä vahvistaa omaa identiteettiäni. Sillä ei ole mitään tekemistä paikan kanssa. Voin olla vaikka Varsinais-Suomessa ja mennä mehtään, kun minulle tulee olo, että olen karjalainen.

Iso osa karjalaista identiteettiäni on se, että haluan tehdä asioita yhteisöni eteen. Se on osa länsimaisesta yksilökeskeisyydestä irti pääsemistä: ei kysytä,  mitä minä saan tästä, vaan mitä minä voin tehdä yhteisölle.

Tässä on purettavana paljon ylisukupolvista traumaa. Teen parhaillaan kandityötä karjalaisten kokemasta kulttuurisesta omimisesta. Siinä on tullut esille paljon asioita, jotka vaatisivat sekä yhteisön sisäistä että kansallista käsittelyä. Esiin tulee vahvoina stereotypiat, jotka vaikuttavat ja loukkaavat. On myös asioita, joita ei kerrota ja joita ihmiset joutuvat opiskelemaan itse aikuisiällä. Se taas on riippuvaista siitä, että joku kertoo toiselle, mistä voi saada tietoa omasta kulttuuristaan. Se on kauhean vaikeaa.

Suomessa on useita sukupolvia assimiloituneiden karjalaisten jälkeläisiä, jotka eivät tiedä asiasta paremmin. Samalla on jatkettu sitä valtiollista linjaa, mihin karjalaisten on pitänyt sopia. Moni voi tietää, että heidän isovanhempansa ovat Karjalasta, mutta sen kanssa ei osata tehdä mitään. Heidän käsityksensä karjalaisista saattaa olla tapahtumat,  joissa mummot muistelevat evakoita ja laulavat suomalaismielisiä virsiä. Tämä voi olla se tapa, joka on nähty niin pitkään, etteivät kaikki pysty näkemään sen ohitse. En myöskään halua että tilalle rakentuu uusi stereotypia. Vanha stereotypia pitää purkaa, mutta tilalle ei saa tulla uutta stereotypiaa.  

Lyytin kappale ’Olen matkalla kaatamaan patsaita’ on minulle tosi läheinen. En halua olla mikään kolonisoitu kuva, historian saatossa hyväksytty muotti siitä, millainen karjalainen voi olla. Kansallisessa kuvauksessa katse  käännetään aina Kalevalaan, eikä tunnisteta karjalaisuutta. En halua olla sellainen.  Pirjo Sallinen on käyttänyt kirjassaan ‘Elävä karjalaisuus’ karjalaisuudesta sellaista määritelmää, että on karjalaisella on yhteys alueeseen, kieleen ja kulttuuriin. Mitäpä sitä kyseenalaistamaan. 

Karjalaisuus on menossa eteenpäin. Toivoisin, että me saisimme lähteä rakentamaan asioita niin, että meidät nähtäisiin vähemmistönä, etnisenä ryhmänä. Haluaisin, että pystyisimme jättämään selän taakse trauman ja ulkopuolelta asetetun asenteen, jonka mukaan karjalaiset ovat kaikki evakoita ja nekin ovat kaikki kuolleet. Pääsisimme siitä narratiivista seuraavalle tasolle. En uskalla edes kuvitella mitä se olisi, mutta toivon, että se on jotain tosi hyvää.

Olen tapahtumavastaavana  karjalaisten nuorten yhdistyksen hallituksessa, ensimmäisenä laatuani. Toivottavasti saan jatkaa tulevinakin vuosina. Meillä on toiminnassa paljon fiksuja nuoria, jotka oppivat nämä asiat suhteellisen nuoresta iästä. Serkkuni on 17-vuotias, ja hän ymmärtää karjalaisuudesta paljon enemmän kun minä sen ikäisenä. Toivottavasti se välittyy koko ajan nuoremmille, ja jossain vaiheessa oltaisiin pisteessä, että karjalaisuuteen liittyvät kysymykset ovat peruskoulussa opittavaa asiaa.

Pääaineeni on kulttuuriperinnön tutkimus. Koko oppiaine on sanahirviö: digitaalisen kulttuurin

maisemantutkimuksen ja kulttuuriperinnön tutkimuksen koulutusohjelma Turun yliopiston Porin toimipisteessä. Aloitan nyt sivuaineena karjalan kielen ja kulttuurin opinnot. Haluaisin saada leipäni tutkimuksesta ja aktivismista. Jos se ei ole mahdollista, haluan opettaa. Opettajana olisi mahdollisuus vaikuttaa, vaikka onkin vain yksi pieni ihminen. Koulujärjestelmässä muutoksen pitää lähteä sisältäpäin. Eipä se opetussuunnitelma ulkoapäin rutisemalla muutu.”

Vihtoin Petrin Tiita, 26, Tohmajärvi

“Olen Vihtoin Petrin Tiita, suomalaiselta nimeltäni Tiina Vihtonen. Olen kotoisin Orimattilasta maatilalta, jonka isoisoisäni Heikki Vihtonen perusti vaimonsa Amandan kanssa paettuaan sotaa Karjalan Vahvialasta Suomeen.

Ennen en tiennyt olevani karjalainen. Ajattelin olevani vain evakkojen jälkipolvea enkä miettinyt asiaa sen enempää. Identiteettini oli hukassa, ja tuntui kuin jotain oleellista puuttuisi. Ikään kuin jotain olisi haudattu ja peitelty. Minulla oli suuri kaipuu kotiin, vaikka olin jo kotona. En kokenut Orimattilaa kodikseni siitä huolimatta, että olin viettänyt siellä koko lapsuuteni. Oloni oli hyvin irrallinen.

Silloin tällöin näin vilauksia karjalaisuudesta mummolassa. Mummo esimerkiksi käytti ‘hassuja’sanoja, joiden en silloin tiennyt olevan tukahdutettua kieltä. Kun viimein ymmärsin olevani karjalainen, olo oli huojentunut. Yhtäkkiä kaikki kävi järkeen. Karjalaisuus on kuin minua kannatteleva kallio. Se on ollut aina siellä, haudattuna ja peitettynä.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun löysin karjalaisuuden. Miltä se tuntuu? Rehellisesti sanottuna ruadomualta, eli työmaalta. Tuntuu kuin raivaisin vuosia kestänyttä kulttuurin tukahduttamista löytääkseni sen, mikä minulle kuuluu. Teen sen yksin, sillä mummo ei ole enää auttamassa. Tiedon pirstaleita pitää etsiä ja kaivella monesta eri paikasta. Olen aloittanut nollasta, ja työtä riittää. Usein olen vihainen ja väsynyt. Minulta, kuten monelta muultakin karjalaiselta, on evätty kokonainen kulttuuri ja kieli. Onneksi en ole yksin työmaallani, vaan yhteisöltä saa tukea ja oppia.

Karjalaisuus näkyy arjessani tällä hetkellä käsitöiden muodossa. Opettelen valmistamaan ruuttien osia, pirtanauhoja ja käspaikkoja. Karjalanpiirakat näyttävät kerta toisensa jälkeen sievemmiltä, ja kirjahyllyyn ilmestyy karjalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta.

Parhaita hetkiä arjessa on pukea suurimmaksi osaksi itse valmistetut ruutat päälle ja lähteä tapaamaan toisia karjalaisia. Yhteisön rooli on kasvanut elämässäni suureksi. Aina kun lähden opettelemaan uutta asiaa, ajattelen tekeväni sitä paitsi itseni, mutta myös yhteisön vuoksi.

Näen karjalaisten tulevaisuuden epävarmana. Kieli ja kulttuuri eivät enää siirry sukupolvelta toiselle kuten ennen, ja ovat vaarassa kadota. Meillä ei ole edes kielilakia turvaamassa kielen säilymistä. On kuitenkin upeaa nähdä, kuinka yhä useampi ihminen löytää karjalaisuutensa. Se  antaa toivoa.

Oma tulevaisuuteni karjalaisena on varovaisen toiveikas. Aloitan pian karjalan kielen opiskelun, josta olen haaveillut puolitoista vuotta. Opin lähes päivittäin jotakin uutta ja kohtaan yhä enemmän muita karjalaisia, etenkin nuoria.

Unelmissani kulttuuri ja kieli siirtyisivät sukupolvelta toiselle kuten niiden kuuluukin. Karjalaisuutta ei nähtäisi enää muistona menneestä, vaan elävänä kulttuurina, jolla olisi yhteiskunnan tuki. Minun tai kenenkään muun ei tarvitsisi puolustella karjalaisuutta, sietää törkeitä kommentteja tai joutua kuvatuksi kadulla, koska olemme pukeutuneet ruuttiin. Unelmissani olisimme hyväksyttyjä.”

Saana Koukku

Saana Koukku, 28, Parainen (Joensuu) / (Jovensuu)

Pelagejan Ludmilan An’n’an Saan’a

“Ku yhtehistöh voibi olla jygei sobivuo, ku nengostu ei ole aijemba olluh omas elaijas, paiči omua suguliiniedy.”

”Karjalaisuus on minussa: se tuntuu sisäsyntyiseltä, ja olen lapsena kasvanut karjalaiseen kulttuuriin. Kokemukseeni karjalaisuudesta kuuluvat laulut, ruokakulttuuri ja kieli. Kieli on nivoutunut yhteen laulujen kanssa, kun mummo ja äiti ovat laulaneet karjalankielisiä lauluja. Kun olin pieni, äiti ja mummo kävivät Kaustisella esiintymässä. Mummo esitti myös itkuvirsiä. Muistan niitä hetkiä, vaikka olen ollut vasta noin neljävuotias. Äiti ja mummo tekivät myös vuonna 2004 karjalankielisistä lauluista omakustannelevyn, jota on ihana kuunnella.

Äidin ja mummon puolen sukutarina kiehtoo minua, koska karjalaista kulttuuria on välitty- nyt minulle siltä puolelta enemmän. Se näkyy esimerkiksi ruoka- ja tapakulttuurin siirtymi senä. Äiti ja mummo tekevät aina ruokaa yli äyräiden, ja se on jäänyt päälle myös minulla. Kun tulee vieraita, ruokaa on aina tarjolla. Isän vanhemmat ovat asuneet lähempänä rajaa, Pälkjärvellä Laatokan Karjalassa.

Tein lukiossa opiskellessani eräälle kurssille sukupuutehtävän, ja sain silloin tietää enemmän juuristani ja menneistä tapahtumista. Olen kuullut nämä tädiltäni, eli tämä on suullista tietoa. Mummo on kotoisin Vieljärveltä, Aunuksen Karjalasta. Hän tuli Suomen puolelle jatkosodan aikaan, kun oli viisivuotias. Siellä oli taustalla tosi rankkoja asioita, mitä perhe joutui kokemaan, juuri näitä Stalinin vainoja. Mummon äiti oli kotoisin Vieljärveltä ja mummon isä Pultsoilasta. He pitivät aikoinaan majataloa, mutta menettivät kotinsa parikin kertaa Stalinin vallan aikana. Heidät pakkosiirrettiin lopulta Vienanmerelle Kierettiin, koska mummon isä ei suostunut allekirjoittamaan valheellista tunnustusasiakirjaa. Olot Kieretissä olivat huonot. Monien sinnikkäiden armahdusanomusten jälkeen he pääsivät kotiinsa takaisin. Mummo ei tuolloin vielä ollut syntynyt.

Kun sota tuli, mummon isä auttoi suomalaisia sodassa, koska oli suomenmielinen ja osasi suomen kieltä. Minulle on kerrottu, että kun he menivät evakkoon Suomen puolelle, he saivat jäädä Suomeen ennen rajojen lopullista sulkeutumista juuri sen takia, että mummon isä oli ollut avulias suomalaisille sodassa.

Ei näitä osaa itse kunnolla käsittää, millasta se on ollut. Kun mummon perhe tuli Suomen puolelle, heidät sijoitettiin Alapitkälle, Kuopion pohjoispuolelle. Silloin mummon perheessä oli elossa kahdeksasta lapsesta enää neljä, joista yksi tytär lähti vielä Neuvostoliiton puolelle. Hänen rakastettunsa oli siellä, ja hän halusi mennä ennen kuin rajat sulkeutuvat. Siinä oli käynyt kuitenkin niin surkeasti, että tämä rakastettu oli menehtynyt sodassa. Mummon sisko jäi kaikesta huolimatta Neuvostoliittoon.

Mummon perhe asui Kuopion suunnilla, ja he muuttivat ympäriinsä tosi usein. Myös äitini on muuttanut paljon nuoruudessaan . Se on näkynyt myös minun lapsuudessani, kun mekin muutimme todella usein. Viime aikoina olen tajunnut, miten konkreettisesti se on vaikuttanut minuun. Muuttamisen takia minulla on ollut todella levoton ja juureton olo. Se on tullut mummon perheen ja kokemusten kautta konkreettisesti äidille ja sieltä minulle. Tuntuu hassulta ajatella, että asuisi pysyvämmin jossain, kun muuttamisesta on tullut normi.

Meidän sukulinjassamme on jonkinlainen taakkasiirtymä. Minulla on sellainen ymmärrys, että mummo tuli paremmin toimeen isänsä kanssa. Myös äitini tuli paremmin toimeen hä-nen isänsä kanssa, ja kun olin nuori, minullakin oli helpompi olla isän kanssa. Nykyään olen kyllä läheinen äitini kanssa, mutta joku tällainen äiti-tytär-teema on havaittavissa.

Kun löysin Karjalazet nuoret, kävin läpi jonkinlaisen prosessin. Minusta oli tosi siistiä ja kivaa löytää se yhteisö, mutta en tällä hetkellä ole aktiivisesti mukana yhdistyksen toiminnassa, kun ei ole ollut mitään etäkahvitteluja, mihin pääsisin itse mukaan. Koin sen myös alkuun haastavaksi, kun olikin monia ihmisiä, joilla oli erilaista historiaa ja tarinoita, mutta jotka olivat kuitenkin samanlaisia.

Tajusin silloin, että on tällainen joukko, ja mietin, kuulunko minä tähän joukkoon. Mietin myös, päättääkö joku ulkopuolinen, kuulunko minä siihen vai en. Ehkä se kertoo siitä, että yhteisöön voi olla vaikea sopeutua, kun sellaista ei ole ollut oman elämän aikana, omaa sukulinjaa lukuun ottamatta.

Yhteisöön liittyminen ei ole ollut minulle kivuton prosessi. Siihen liittyy ehkä se, ettei ole koskaan ajatellut, että olisi olemassa järjestäytynyttä yhteisöä, joka puhuu karjalaisuuden puolesta. Sen sijaan on ollut vain oma vahva tunne karjalaisuudesta, eikä puolestapuhujaa ole osannut kaivatakaan.

Kävin tuolloin läpi vaikeita tunteita siitä, olenko tarpeeksi karjalainen ja tiedänkö tästä tarpeeksi. Uskon sen johtuvan siitä, että minulla ei ole aiemmin ollut minkäänlaista koke- musta siitä, mitä on olla karjalainen karjalaisessa yhteisössä. Minun oli myös vaikeaa nähdä keskusteluja, joissa mietittiin, voiko jotain sanaa käyttää tai voiko näin puhua karjalaisuudesta tai karjalaisista. Itsenikin myllää se, miten karjalaisuudesta puhutaan, ja olen oppinut tosi paljon. Samalla olen kuitenkin joutunut käsittelemään häpeän tyyppisiä tunteita, että voi ei, olen varmaan itsekin joskus sanonut noin, ja voinko minä nyt sanoa itseäni karjalaiseksi, kun en tuotakaan tiennyt! Huomasin, että se aiheutti minulle tosi monia eri tunteita ja kysymyksen siitä, onko oma kokemukseni karjalaisuudesta validi.

Täällä läntisessä Suomessa on paljon kultturieroja karjalaisuuteen verrattuna. Huomaan, että kun kuljen täällä, kannan sisimmässäni vielä vahvemmin sitä, että en ole länsisuomalainen enkä suomenruotsalainen. Tämä ei ole minun kulttuurini. Minun kulttuurini ja identiteettini on karjalaisuus, ja minulla on tarve tuoda sitä myös näkyvämmin esiin.

Näyttelin kesällä 2022 Turun ylioppilasteatterissa karjalaisuutta käsittelevässä Ikävän maa-teatteriprojektissa, joka oli myös melkoinen vuoristorata. Kun kuulin, että se on tulossa, kärkyin hakuajan alkamista. Menin näytelmään mukaan siksi, että olen kiinnostunut sukututkimuksesta, ja halusin tietää mummon ja hänen äitinsä juurista, kuten myös isän isoisovanhemmista. Ehkä suurin anti oli oppia, miten evakossakin joutuu vielä uudessakin paikassa liikkumaan paikasta toiseen. Silloin ymmärsin taas sen, miten muuttaminen ja juurettomuus on näkynyt meillä perheessämme.”

Saana Koukku
  • Kirjahylly - Tuomo Kondie
  • Karjalainen nukke - Lilja
  • Kuolleiden suojärveläisten siviilisotavankien muistomerkki Bomballa
Previous

Videoita
Next

Entä Jos / What if